Hiekkaa varpaissa

Olimme juuri nukkuneet yön hotellin pehmeissä lakanoissa ja syöneet ihanan brunssin hotellin ravintolassa. Aamu valkeni Porin keskustassa ja päivästä näytti tulevan kirkas, kaunis - ja erittäin lämmin. Pakkasimme tavaramme ja koodasimme navigaattorin viemään meidät Yyterin hiekkarannoille.

En osannut kuvitellakaan, että jossakin Suomen rajojen sisällä saattoi olla sellainen unelmien biitsi. Sellainen kuin Bulgariassa, Kreikassa tai Kyproksella. Hienon hienoa hiekkaa, hiekkadyynejä ja ranta täynnä onnellisia, kesästä nauttivia ihmisiä. 

 Yyterin hiekkarannat

Yllä oleva maisema herättää paljon mielikuvia. Kun on rajannut suomalaiset männyt pois kuvasta, niin nyt voisi kuvitella olevansa vaikkapa siellä Bulgariassa. Ehkä mäntyjen tilalle voisi tuonne takavasemmalle maalata vähän vuoria ja laittaa rantaviivan suuntaisesti aurinkotuoleja useampaan riviin. Ihmisiä rannalla riitti.

Ihanaa, että Suomesta löytyy niitä unelmabiitsejä, mutta vielä ihanampaa, että meillä on myös näitä perityypillisiä kivikkoisia rantoja. Niitä, joissa terävät pikkukivet pistelevät jalkapohjia, kun yrittää päästä syvemmälle. Niitä, jotka oikeasti näyttävät siltä kuin oltaisiin Suomessa. Ja mikä ihmeellisintä, näiden kahden upean rannan välissä ei ollut kuin kilometri. Onnellisin ihminen voi valita hienohiekkaisen, ruuhkaisen biitsin ja pikkukivirannan (jossa ei takuulla ole ketään, kun vieressä on Yyteri!) väliltä.

Olen monta kertaa tänä kesänä miettinyt, etten haluaisi olla missään muualla kuin täällä. Olin Kyproksella pari vuotta sitten vaihdossa ja harjoittelussa. 100metrin päässä asunnostamme oli 5km pitkä rantakaistale: sellainen täydellinen, missä hiekka oli hienoa ja näkinkengät kerääntyivät kasaan rantapenkereelle. Se oli kaunis, täydellinen iltakävelyihin tai lenkkeihin, muutaman minuutin kävelymatkan päässä, hyvä auringonottopaikka ja uintimahdollisuus oli aina läsnä. Se ei kuitenkaan ollut se paikka, johon olisin syntynyt tai johon olisi jonkinlainen side. Kaipasin lähinnä vain omaa mökkirantaa ja uimakalliota Itärannassa. 

Ehkä ihmisiä. 

Sinne ja takaisin...

Päivät ovat taas menneet sellaista haipakkaa, että jos olisin vielä vähän hitaampi niin putoaisin kelkasta. Pariin viikkoon en ole kerennyt keskittymään omiin ajatuksiini lähes ollenkaan, mutta tänään se päivä taas koitti. Tänään aion tehdä vain kivoja asioita kuten laittaa ruokaa, käydä kaupassa ja pestä koko talouden pyykit. 

Pääsiäisen juhlaa vietin nuorten (ja lapsenmielisten kolleegoiden) kanssa Vuokatissa. Päivän aatteen mukaisesti kiirastorstaina kiirehdittiin Vuokattia kohti bussilla. Matkalla murrettiin leipää ABC:lla ja käväistiin Varkaudessa kiirastorstain messussa. Matka oli pitkä, ja nukkumaan päästiin vasta reilusti puolenyön jälkeen. Itseasiassa vasta aamuviiden jälkeen... 

Pitkäperjantaina rauhoituttiin Vuokatinrannan maisemissa ja pohdiskeltiin syntyjä syviä. Lauantaina ja sunnuntaina olin laskettelemassa n. 10 nuoren kanssa. Maisemat tunturin huipulla ovat uskomattomat, ja se on pitkälti se syy, miksi sinne kannattaa mennä. Hyvällä ilmalla aurinko siivittää näkymää. En ole mikään huippulaskettelija ja laskettelumenneisyyteni voi vielä juuri ja juuri laskea yhden käden sormilla, mutta pidän siitä  silti kovasti. Vauhdin tiimellyksessä on hauskaa katsella maisemia. Kai siinä myös on jonkinlaista oman kehon hallinnan -tunnetta, kun oppii jännittämään lihaksia oikealla tavalla ja sukset tekevät sitä, mitä niiltä vaatii. (On muuten nyt jännitetty lihaksia niin, että tuntuu!) 

(Tässä äitille vähän maisemaa...)

Sunnuntaina käytiin Katinkullan kylpylässä. En ollut aikaisemmin ollut vastaanvanlaisessa, joten se oli kokemus jo itsessään. Kylpylän poretarjonta oli hyvä, ja kaikille riitti tilaa. Meillä oli mukana 36 nuorta, 4 lasta ja 6 aikuista. Saunatilanne oli mielestäni huono. Kylpylässä oli erilaisia kuten höyry- ja savusauna, mutta ne olivat kiellettyjä alle 18-vuotiailta. Pelkästään esim. naisille oli vain yksi pieni, pyöreä sauna, mihin mahtui n. 6 aikuista. Paikalla oli paljon lapsiperheitä, jotka joutuivat oikein jonottamaan kyseiseen saunaan, kun sisään ei mahtunut. Itse skippasin saunailun kokonaan (vaikkakin olen saunaihmisiä henkeen vereen). Onneksi Vuokatinrannan sauna oli sitäkin parempi. Lauteilla istuessa näki kylpyhuoneen läpi talvisen järvimaiseman. 

Siitä kylpylämiljööstä  tuli mieleen muinaiset kreikkalaiset kylpylät, joita käyttivät lähinnä rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat. Myös Kyproksella oli vastaavanlaisia.

Kourion Baths, The Baths and the Complex of Eustolios. Tässä on yksi Kourionissa sijaitsevan muinaisen kylpylän "ammeista". Tuota on käytetty joskus keskiajalla tai antiikin aikana.  Jos katsoo oikein tarkkaan, niin oikealla näkyy yksi rappunen, mistä kylpyyn on menty. Pohjalla on perinteiseen tyyliin pienistä mosaiikkipaloista tehtyä kuviota. Nuo kylpypaikat eivät olleet kovin syviä tai isoja (noin metri kertaa metri).

Kylpylät oltiin rakennettu aina komealla paikalle ja niihin oltiin panostettu visuaalisesti erittäin paljon. Noita mosaiikkilattioita oli joka paikassa ja ne olivat todella hienoja. En usko, että niiden arvoa voi mitata mitenkään. Kattoviritelmä ei ole antiikin ajan keksintöä, yllättäen :D 

Tältä näytti näkymä kyseisen kylpylän "parvekkeelta". Ei mitenkään hullumpaa, vai? 

Palatkaamme nyt takaisin Suomeen ja matkatkaamme vielä Vuokatista takaisin kotiin Järvenpäähän. Reissun jälkeen väsymyksen määrää ei voinut kuvailla. Bussimatkat olivat yllättävän pitkiä ja unen määrä liian minimaalinen. Vuokatinrannan ruoasta ei voi kuitenkaan sanoa pahaa sanaa. Se oli maukasta ja keinottelematonta. 

PS. Tilasin Ifolorilta viikko sitten n. 200 kiiltäväpintaista valokuvaa ja eilen laitoin niitä albumeihin. Kyproskuvat mahtuivat juuri ja juuri yhteen 120-lehtiseen kansioon. Saatoin toisaalta kyllä vähän tiivistää entisestään ja laittaa kuvia joka lehdelle, molemmin puolin. Valmistuakseen Kypros-albumi tarvinnee vielä vähän kaksipuolista teippiä ja sitten v'oila! 

PPS. Tein äsken lasagnea. Se oli vähän erilaista ja erinäköistä kuin se, mitä normaalisti olen tottunut syömään -  MUTTA KERRANKIN voin sanoa, että hyvä niin! Se oli parasta lasagnea, mitä olen syönyt. Olen aina kummastellut, että miksi kaikki muut ihmiset tykkäävät lasagnesta (kun sehän maistuu ällöltä ja se koostumus on outo), mutta tänään ymmärsin enemmän. Nyt minustakin on tullut lasagne-ihminen. Aamen. 

Ohjekin on yllättävän helppo: 

Tarvitset: 

- Knorrin täysjyvä lasagnette -paketin (sis. makaronit ja kastikepussi)

- paketti jauhelihaa

- 6dl vettä

- 3dl maitoa

- vähän rasvaa

- syvä uunivuoka

Tee näin: 

- Laita uuni 200 asteeseen, paista jauhelihat kasarissa ja voitele uunivuoka rasvalla

- Laita makaronit suoraan pussista voideltuun vuokaan

- Laita jauhelihojen sekaan nesteet ja kastikepussi, sekoita ja kaada koko soossi vuokaan makaronien päälle

- Laita uuniin ja anna olla 35min. (Maistuu paremmalta, kun annat vielä muhiutua hetken valmistumisen jälkeen). 

Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa; kuin itse taivahan kansi sois.

Reilu viikko on taas vierähtänyt edellisistä kuulumisista, ja joulukuu on kiireineen kiirinyt (kuulostaa aika vängältä?) puoleen väliin. Täällä ei varsinaisesti tunne joulukiirettä, mutta muunlaisia kiireitä kyllä on riittänyt. 

Viikko sitten lauantaina meillä oli pikkujoulut suomalaisittain. Olimme kunnianhimoisia ja halusimme tehdä mahdollisimman suomalaisia perinneherkkuja. Ruokashow alkoi siitä, kun edellisenä iltana tehtiin T:n kanssa piparkakkutaikina valmiiksi jääkaappiin. Piparkakkutaikina muutoin on varsin helppo: ainekset kulhoon ja that's it - mutta kun ei omista sähkövatkainta niin leipomiset eivät menekään ihan vaivattomasti. Olen miettinyt, että miten taloudessa ei voi olla sähkövatkainta? Onneksi oli sentäs sellainen manuaalinen vatkain. Tehtiin myös itse alusta loppuun joulutorttuja (myös voitaikina), karjalanpiirakoita, glögiä ja snapsi -juttuja...

(Vatkaamisessakin voi muuten kehittyä. Ensimmäisen kerran kun täällä vatkailtiin niin kesti 45 minuuttia. Viime lauantaina 2 kananmunaa+2,5dl sokeria -combo oli enää 20 minuuttia. Ja kyllä siinä hiki tulee. On se vaan niin rankka harrastus se leipominen.)

Pikkujoulut itsessään sujuivat rauhallisesti, kun muotoilimme herkkuja ja odotimme, että ne valmistuvat uunissa. Syöminen oli paras osuus. Tietenkin.

Viime sunnuntaina puolestaan kävin seuraamassa yhden kaverin kastejuhlaa. Kirkkotilassa hän ensin kertoi seurakunnalle siitä, miksi haluaa olla kristitty ja mitkä asiat siihen ovat vaikuttaneet. Sen jälkeen lähdettiin kimppakyydeillä eräälle rauhaisammalle rannalle (Santa Barbara beach). Rannan tuntumassa oli joitakin venäläisten suosimia hotelleja, ja kovanahkaisimmat turistit ottivat jopa aurinkoa....

Täällä on ollut todella kylmä viime aikoina, joten olin tietenkin varautunut kylmyyteen laittamalla farkut, lyhythihaiset, pitkähihaiset, takin, parit kaulaliinat ja sormikkaat. Kävi sitten kuitenkin ilmi, että oli kuuma. Kuumuus itseni kannalta oli vähän tukalaa, mutta itse kastetilaisuuteen se oli erinomaista! Tai - miettikää itse, että sinä hetkenä, kun kävelet papin kanssa kohti merenaavaa kylmässä merivedessä joulukuussa pelkät shortsit päällä, niin saattaahan sitä olla vähän vilakka? Sitten pappi kysyy vielä kysymyksiä ja kaataa sinut päistikkaa suorilta jaloin umpsukkeluksiin. Sen jälkeen on oikein mukava, että aurinko paistaa mielummin vuodenaikaan nähden liian kuumasti kuin että olisi esim. sateinen myrsky. 

Itse hetki oli muutoin kaunis ja tuli tippa linssiin. 

Maanantaina siivottiin pikkujoulujen jälkeisiä sotkuja ja tiskattiin. Silloin myös vuokranantajamme kävi luonamme ystävättärensä kanssa juttelemassa jostakin "ennennäkemättömästä" matkailuideasta (joka tosin ei ollut kovinkaan ennennäkemätön, koska viime keväänä eräs makkaramyyjä kertoi minulle siitä saadessani kyydin Kotkasta Järvenpäähän). 

Tiistaina Suomi juhli itsenäisyyttään - niin mekin. Kävimme asiakkaidemme taidenäyttelyn avajaisissa, haimme kiinalaista ruokaa - ja sen jälkeen katsoimme linnanjuhlia internetistä. Ei aivan perinteinen itsenäisyyspäivä, mutta kuitenkin hyvin miellyttävä: Sibeliuksen Finlandia, hyvää ruokaa ja Tarja kättelemässä hienosti pukeutuneita ihmisiä. Ainut asia mikä itsenäisyyspäivästämme 2011 jäi uupumaan oli Tuntematon sotilas. 

Torstai-iltana mentiin viettämään iltaa persialaiselle kaverillemme. Katsottiin jotakin iranilaista elokuvaa ja söimme persialaisittain tehtyä riisiä. Itse olin ilahtunut koiruudesta, mikä pyöri ympärillämme. 

Viikossa on ehtinyt tapahtua paljon. Tuntuu kuitenkin, että aika kuluu hitaasti ja harjoittelussa päivät toistuvat toinen toisensa jälkeen. Ei olisi enää yhtään energiaa mihinkään, mutta koetamme täällä tsempata viimeisetkin harjoittelupäivät. Joululomalla ehtii sitten hetken rentoutua ja kerätä voimia seuraavaan vuoteen. 

"Itketään kerralla kaikki suru pois ja tehdään onnenkyyneleille tilaa"

Tänään herätessäni kylmähköön aamuun tajusin, että on marraskuun loppu. Huomenna alkaa se innolla odotettu joulukuu, ja sehän on jo paljon paljon lähempänä harjoittelun loppua kuin se hikipisaroilla lisäsäväytetty elokuinen päivä, kun tänne saavuttiin. Aika on loppujen lopuksi kovin kuluvaista.

Olen persoonana ja ihmisenä sen oloinen, että tuntemattomatkin ihmiset avaamat minulle sydämensä jo ensikohtaamisella. Yhtenäkin päivänä harjoittelussa keskustelin erään työntekijän kanssa, ja hän selitti minulle siitä, kuinka asiat ovat väärin ja muutoksia tulisi tapahtua. Hän selitti siitä, kuinka ihmiset - etenkin kyproslaiset - piilottavat itsensä eivätkä uskalla elää koko sydämellään. Se tuntui huolettavan häntä suuresti. 

Mielestäni ihmiset usein elävät elämäänsä silmät kiinni ja kohdistavat energiansa tavalla, mikä tuottaa vain pahaa mieltä. Välillä elämä tuntuu olevan vain velvollisuuksia ja riittämättömyyttä. Liian monesti myös unelmia siirretään tulevaisuuteen ajatellen, että sitten kun on rahaa; sitten kun on aikaa; sitten kun opiskelut päättyy; sitten kun on eläkkeellä; sitten kun... mutta kysymys kuuluukin: miksei nyt? Miksi nyt juuri ei olisi sopiva hetki muuttaa edullisempaan asuntoon, ottaa lemmikkiystävää tai aloittaa uudestaan harrastus, mitä joskus kauan sitten rakasti? 

Tämä syvällisiä puhellut työntekijä oli suruissaan siitä, että ihmiset eivät muista elää sitä yhtä elämää, mikä heille on annettu. Sen sijaan, että tehtäisiin kaikkien elämästä parempaa olemalla toisille mukavia, työpaikoilla lietsotaankin pahaa mieltä ja arvostellaan muita.Tämä on varmasti jokaisessa työyhteisössä tuttua. Ihmiset keskittyvät muutoinkin enemmän siihen, mitä heillä ei ole kuin siihen, mitä heillä on. Toivon kovasti, että tämä haaveilija-henkilö ei luovuta unelmansa suhteen koskaan. Monella on opittavaa häneltä. 

Ajan kulumisen huomaa myös siinä, kun joulukuu on jo muutaman tunnin päässä eikä itselläni vieläkään ole joulukalenteria. Ajan kuluminen tässä mielessä merkitsee vain sitä, että joistakin muista asioista kuin suklaisesta joulukalenterista, on tullut minulle paljon tärkeämpiä. Miksi? Suklainen joulukalenterihan on kuitenkin tärkeä ja se tuo paljon iloa. Miksi se siis on edelleen kaupassa? Miksi, oi miksi? 

PS. Lämpimästi tervetuloa uusille lukijoille!

PPS. Eräs vakituinen lukijani laskee kirjoituksistani jo sitä, kuinka monta kertaa olen maininnut jotakin suklaasta. Olisiko aika perustaa jonkinlainen AS-kerho - Anonyymit Suklaansyöjät? Voisin osallistua. 

Kielikylpy?

Viikot menevät kiitettävän nopeasti - tai ainakin niin on hyvä sanoa, kun yksi on taas viikonloppua lukuunottamatta finito. 'Finitosta' tuli mieleen, että harjoittelupaikassa kuulen kreikkaa, englantia ja italiaa - ja jossakin määrin myös itse höpöttelen sitä-sun-tätä. Tänään hämmennyksissäni sotkin tähän kielikylpyyn myös suomea jutellessani yhden työntekijän kanssa liimailun lomassa.

Alkuviikosta käytiin opiskeluihin liittyvä parituntinen rakentava keskustelu suomeksi. Tiistaina kävin rakentavaa keskustelua itseni ja reflektiotehtävien parissa kirjakielellä. Keskiviikkona mentiin tyttöporukalla elokuviin parin latvialaisen, venäjää puhuvan kanssa. Valkokankaalla puolestaan puhuttiin englantia ja tekstitykset olivat kreikaksi. Itse elokuva - Twilight saga: Breaking Dawn Part 1 - oli hyvin tehty ja pidän siitä, että se mukaili kirjaa niin tarkasti. Ja täytyy muuten vielä sanoa, että mikä tahansa elokuva on hyvä, kun on syli täynnä erilaisia suklaita ja vieressä minun hölmöilyilleni naureskelee latvialainen ystävä... 

Näitä elokuvasta napattuja kuvia katsoessa tulee mieleen, 

että mihin ovat kadonneet shakin pelaajat oikeasta elämästä? 

Netti- ja konsolipelit tuntuvat korvaavan nykyään kaiken perinteisen...

Voin paljastaa puhuvani suurimman osan täällä kotona vietetystä ajasta erittäin sujuvaa suomen kieltä. Tänä viikonloppuna kaavoja täytyy taas rikkoa, koska meille tulee pari saksalaista vierasta yökylään. Mainittakoon myös, että tänään tuli myös Suomesta muutama vieras tutustumaan Limassolin tunnelmaan. Tyttöjä siis tässä talossa riittää. Nopean laskutoimituksen suorittaessani meitä on täällä sunnuntaina jopa 7 nukkumassa. 

Olen tänään onnellinen viikonlopusta - ja siitä, että meillä on täällä riisipuuroa, salmiakkia ja Fazerin sinistä. Ei muuta. 

Elämä voittaa - tavalla tai toisella

Minulla on sellainen olo kuin olisin viettänyt kaksi viikkoa nukkumassa - ja niinhän se taitaakin olla. Ilmoitusluontoisena asiana kuitenkin haluan kertoa, että tänään on koittanut se päivä, kun allekirjoittautunut lähtee ulos ja koettaa selviytyä nukkumisesta haurastuneine lihaksineen ruokakauppaan. Olisikohan siinä tarpeeksi haastetta tälle päivälle?

Toisinsanoen pöpöt alkavat olla historiaa, vaikka aionkin syödä kuurin vielä kiltisti loppuun. Olo tuntuu samaan aikaan ihanan levänneeltä ja vähän huteralta. Ajattelin tänään kaupasta tullessani vääntää vuoallisen jonkinnäköistä kasviskiusausta (ei hätää, katsoin ohjeen netistä), ehkä jatkaa salaista jouluprojektiani, lukea kirjoja ja nukkua vähän lisää. Ei siis mikään hullumpi lauantaipäivä luvassa. 

Tässä kappale yhden rakkaan pikkuystävän muistolle, jonka enkelit ottivat hellään huomaansa muutama päivä sitten: 

Ps. Muutin myös blogin ulkoasua hieman talvisemmaksi. Täytyy myöntää, että se on itseni mielestä sen verran jäätävä, että ehkä vielä muokkaan sitä tässä ihan lähipäivinä...

Tutustumiskäynti Limassolin terveydenhuoltojärjestelmään

Tänään kävin testaamassa korruptiota käytännössä. Muutaman viikon sairastelleena ja sängyn pohjalla riutuneena päätin, että nyt voisi lähteä vihdoin hakemaan vähän tujumpaa lääkettä perinteisten Paracetamolien lisäksi.

Aikaisin amulla menin edellisen viikon harjoittelupaikkaan, koska siellä joku oli lupautunut neuvomaan minua. Yksi seitsemästä harjoittelupaikastani sijaitsi siis samassa rakennuksessa kuin Limassolin Vanha sairaala. Istuskelin jonkun aikaa odotellen, kunnes sitten vanha tuttu hullu-psykologi totesi, että: "I'm quite sure you have sinusitis" ja lähti mun mukaan alakerran (sairaalan) vastaanottotiskeille.

Kutsun tästä eteenpäin hullu-psykologia nimellä Hu-psy = Hupsy. Kerron myöhemmin lisää tästä, jos jotakuta kiinnostaa, mutta sanottakoon, että se on sellainen 52-vuotias mies, kliinisen psykologian maisteri, jonka elämäntarinaa MINÄ olen joutunut kuuntelemaan harjoitteluni lomassa. Ei siitä sen enempää. Olen kuullut ihan liikaa siitä ihmisestä.

Ensin käytiin muutamassa toimistohuoneessa (ei kuulu normaaliin prosessiin), jossa Hupsy selvitti asioita ja pyysi virallisen näköisiä ihmisiä soittamaan puheluita. Sen jälkeen kipitettiin vastaanottoon, kirjaimellisesti. Mentiin siis vain ovesta sisään luukkujen ja ihmislauman ohitse ja oltiin siellä luukkujen sisäpuolella. Hupsy kertoi mun tilanteen jollekin naiselle, joka hyvinhyvin epäselvästi kirjoitti paperille mun tietoja (olen nykyään muuten 20-vuotias, vaikka luulin, että kohta 22). Siellä tiskin toisella puolella oli hirveästi paperia: luultavasti Limassolin asukkaiden koko terveyshistoria. Annoin sille naiselle 2€, mikä veloitetaan toimistokuluista kaikilta.

Minulla oli kädessäni vihreä kuitti toimistokuluista, valkoinen lappu (se, missä mun ikä oli väärin eikä muusta saanutkaan selvää) sekä eurooppalainen sairaanhoitokortti. Mentiin lääkärin oven eteen, jossa Hupsy kertoi, että minua ennen on vain muutama ihminen - ja että normaalisti sama kestäisi puolet päivästä. Siinä vaiheessa olin kyllä onnellinen, että tunsin tämän Hupsyn edes jotenkuten. En olisi jaksanut yhtään kauemmin odottaa, koska kaikenlaiset kivut ja tuntemukset vaelsivat kropassa.

Hupsy tuli mukaan (??) sinne huoneeseen, missä lääkäri vastaanotti minut. Selitin lääkärille vähän mun tuntemuksia, se tuijotti mua - ja sitten vain kertoi, mitä lääkkeitä saan. Tässä vaiheessa mielessäni vähän jo löi tyhjää: "Öö okei?" Se kirjoitti paperille omin käsin (täydellisen lääkärimaiseen tapaan epäselvästi) antibiootit, "nukutusnestettä" ja vahvoja kipulääkkeitä. Ja siinä se.

Lopuksi mentiin Hupsyn kanssa apteekkitiskille, jossa lyhyen odottelun jälkeen nainen luukulla antoi mulle pussillisen lääkkeitä. Hupsy sanoi, että olin onnekas, kun niin nopeasti päästiin koko homman läpi - ja sytytti tupakan.

Niin että: koko prosessin läpi ilman rekisteröitymistä minkäänlaiseen järjestelmään, ilmainen lääkärin vastaanotto ja ilmaiset lääkkeet. Eikös tämä juuri ole sitä korruptiota (vaikkakaan en lahjonut ketään, mutta suhteilla silti pelailtiin)? Mietin tänään, että jos kaikki tekisivät samalla tavalla, niin miten esim. lääketeollisuus pysyisi jaloillaan pidemmän päälle?

Korruptio maailmalla -kartta

Että semmoinen päivä tänään. Selvittyäni kotiin Vanhalta sairaalalta yhden bussimatkan ja reilun kilometrin kävelyn jälkeen nukuin onnellisesti 4h. Ehkä tämä tästä. Ei tämä ole mitään kummempaa kuin jokasyksyinen flunssa-poskiontelotulehdus. Been there, done that.

Miljoona hilettä kahvissa...

On satanut jo monta päivää lähes tauotta. Tuuli nostaa aallokot kahden metrin korkuisiksi ja tiet ovat täynnä isoja lätäköitä. Paikalliset ihmiset täällä pelkäävät vettä ja ovat sateesta suorastaan sekaisin. Autoilijat eivät tiedä mitä tietä  tai reittiä mennä, etteivät hukkuisi autoineen lätäköihin ja puroihin, joita olemattomat viemäröinnit aiheuttavat.

Tällä viikolla olemme T:n kanssa samassa yksikössä harjoittelemassa - tai auttamassa - miten sen nyt haluaa nähdä. Ollaan kaksi kokonaista päivää koristeltu joulukuusen koristeita (tilaustyönä) erivärisillä hileillä, ja voin sanoa, että olo on hyvin häikäisevä. Ihan kuin kaikki vaatteet olisivat tällä hetkellä jonkinsortin kimalluskledjuja.

Tänään mun kahvikuppiin oli eksynyt jokunen miljoona hilettä, ja siitä ja sateesta tuli mieleen, että kyproslaiset ovat juuri kuin ne hileet siellä kahvin seassa. Siellä ne lilluvat kahvissa, mutta vaikka kuinka pelkäisivät sulavansa niin eivät ne silti kuitenkaan. Kyproksella tuntuu vallitsevan jonkunlainen yleinen melankolia sään suhteen: vähän samanlainen tunnelma kuin Fool's Gardenin Lemon tree:ssä. En ymmärrä. They should visit Finland to know better.

Suomalainen on tottunut sateeseen. Itseasiassa sateen ropiseminen ikkunaa ja asvalttia vasten on jotenkin kierolla tavalla kotoisaa. On täysin normaalia, että kengät kastuvat ja että hiukset eivät ole viimeisen päälle (lue: roikkuvat littanina poskea vasten). Jos vain olisi omat kumisaappaat ja sadetakki täällä mukana, niin näyttäisin näille hienohelmoille, miten "mennään eikä meinata". Itse olen myös salaa onnellinen siitä, että näinä sadepäivinä olen vihdoinkin ehtinyt katsoa Youtubesta Uuno Turhapuro -elokuvia...

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme.

Tänä viikonloppuna (niin kuin liian monena edeltävänäkin!?) on tullut tutuksi oman huoneen kalvakat seinät ja sängynpohja. Olen ollut tänä vuonna muutoin yllättävän terve ja hyvinvoiva, mutta syksyisin tämä karu totuus huonosta immuniteetista aina iskee. Hämmentävintä on, että pöpö yllättää vaikka kuinka yrittäisi nukkua riittävästi, syödä monipuolisesti ja harrastaa hyötyliikuntaa. Ykskaks tuntuu vähän huteralta ja taas sitä mennään pöpön pillin mukaan. Justiinsa.

Kaikkea tätä turhauttavuutta täällä piristää ajatus joulusta. Olen kuunnellut joululauluja (tiesittekö, että Jutta Urpilainen on levyttänyt joulucd-levyn?) ja katsellut kuvia lumesta. Kaipaan lumisia näkymiä ja tähtikiteisiä ikkunoita. Kaipaan Jymyn tassunjälkiä lumessa. Eikä siihen ole enää kovin montaa viikkoa. Toisia ihmisiä ärsyttää suunnattomasti se, että joulusta vouhotetaan, mutta minulle se on sydämen asia. Pelkkä ajatuskin joulusta tuntuu rauhoittavalta. Ja se on ihan ilmaista.

Ei ihan vielä kuitenkaan. Ja sanokoot kuka mitä sanoo, mutta

ilmastonmuutos on jokapäiväistä... pikkuhiljaa maailmaa muuttuu.

Huoneessani on aamuisin kylmä, ja herättyäni tänään löysin itseni kokonaan peiton alta. Täällä myös tuulee - siis täällä mun huoneessa - mikä ei oikein sovi tähän suomalaiseen mielikuvaan talviasuttavista taloista. Viritin tänään teipillä ja vilteillä itselleni lisäsuojausta toisen ikkunan eteen. Seuraavaa yötä ja aamua odotellessa.

Hyvää isänpäivää kaikille maailman isäpapoille! ♥ 

Keittotorstai!

Alkaa näyttää siltä, että tästä tulee uhkaavasti jonkinsortin amatööri-ruokablogi. Koska - aion nyt kertoa teille asian, mistä tekin voitte olla ylpeitä. Tein nimittäin keittoa!

Laitoin kattilaan suurinpiirtein kaiken, mitä kaapista löytyi: makaroneja, papuja, porkkanan, tonnikalapurkin, paprikaa, tomaattimurskapurnukan, kaikkia mausteita mitä löytyi (paitsi jouluisia) ja vettä. Aika sörsseliä sanoisinko.

Noniin, ollaan siitä tänään onnellisia, että pienellä budjetilla paljon hassunnäköistä ruokaa.

Korvapuustin tuoksuinen aamuhetki

Eilisiltana meille tuli vieraita, joita varten laitettiin "suomalaista" ruokaa. Yllättäen olikin hankalaa keksiä ruokalistaa ja koimme sitten luontevaksi tehdä niin sanottua perusruokaa eli lihapullia ja perunamuussia. Vieraamme koostuivat eri kansallisuuksista (yksi latvian-venäläinen, yksi kyproksen-puolalainen, muutama intialainen ja yksi persialainen. Meillä oli siis uskontonsakin puolesta yksi kokonaan kasvissyöjä, yksi joka ei syönyt lihaa, kanaa tai kalaa - ja yksi muuten-vain-onnellisempi-elämässään-kasvissyöjänä. 

Ja ei huolta, emme tarjonneet lihapullia näille kasvissyöjille. Teimme myös kasvispiirakan ja ruokaisampaa salaattia makaronilla. T leipoi myös korvapuusteja, mitkä olivat ehkä eniten suomalaisia tuotteita tähän mennessä. Tässä myös ihan vain kaikille luettavaksi _suomalaisten perinneruokien lista_. Sitä katsoessa toivoi välillä, että suomessa olisi myös joitakin oikeasti hyvänmakuisia perinneruokia, joita voisi myös tarjota. Tulisi tietenkin olla erittäin ylpeä suomalaisuudesta ja siitä, mitä meidän kulttuuristamme on jäljellä - mutta onhan se myönnettävä, että useat suomalaiset ruoat eivät ole hirveän houkuttelevia. Mietin, että miltäköhän maistuisi mustamakkara-pizza tai vastaavasti läskisoosi-pizza? 

Suomalaisille epätyypilliseen tapaan meillä ei ollut suunnitelmaa ruoanlaiton varalle. Se meni sitten lopulta siihen, että me kaikki kolme sählättiin oman ruokalajimme kanssa ja sotkettiin keittiötä oikein huolella vain muutama tunti ennen vieraiden tuloa. Ruoka kuitenkin oli huippuhyvää (ja on edelleen: jääkaapissa on leivontakulho täynnä eilisen jämiä). Pakastettiin myös korvapuusteja vähän loppukuuta varten, jolloin on tarkoitus viettää pikkujouluja suomalaisittain. Se on kyllä sitten jo tuleva olemaan ihan toinen tarina... 

Meidän korvapuustit eivät näyttäneet tältä. Niistä tuli vahingossa limpun kokoisia.

Muuton eilisilta kului kynttilänvalossa keskustellen kyproslaisesta kulttuurista ja eroavaisuuksista muihin kulttuureihin. Koska itse olen ollut keskiviikkoillan synttärikemujen jälkeen kuumeinen ja flunssainen - ja nukkunut viimeiset kaksi päivää putkeen - syötyämme alkoi väsyttää. Väsymys saattoi myös johtua valkoviinistä, mutta sitä en tietenkään tunnusta. Ilta oli kuitenkin varsin onnistunut. 

Nyt sunnuntaiaamuna tunnelmat ovat monenlaiset. Olen kipeämpi kuin eilen (kurkussa on jokunen kaktus), mutta kuumetta tuskin on enää kuitenkaan. Herättyämme siivottiin tiskipino (lähenteli uhkaavasti kattoa) keittiöstä ja olohuoneesta, ja aamupalaksi lämmitin itselleni korvapuustin. Olisipa ihanaa, jos kaikki sunnuntaiaamut tuoksuisivat korvapuustilta. 

PS. Selitettiin vieraillemme, mitä 'korvapuusti' tarkoittaa. Siis vähän kuin nenänakki, mutta korvapuusti... 

Olet mitä syöt

Kyprokselta tullessani otan mukaani jokusen (lue: niin monta kuin ehdin haalia) herkullisen reseptin. Täällä ruoka maistuu erilaiselta ja einesruoan keksiminen on valovuosien päässä tulevaisuudessa. Tunnen sisäistäneeni osan kyproslaista identiteettiä sanoessani näin: "Ruokailut ovat päivän tärkeimmät hetket". Niinhän se on. 

Oliiviöljyä käytetään ruoassa kuin ruoassa. Se tekee mausta (yllätys yllätys) oliivisemman kuin mitä kaverinsa rypsiöljy. Sitä voi lorauttaa sellaisenaan salaatin päälle, siinä voi uppopaistaa lihapullia ja sen avulla kärventyy niin sipulit kuin halloumi-juustot. En tiedä, onko tämä toiminut, mutta hiusten pitäisi myös kiillellä eri tavalla nyt... 

Uppopaistamisesta tuli mieleen, että eräänkin kerran töissä maistoin keftedes-pyöryköitä ja heti siinä samalla otin reseptin itselleni ylös. Parin päivän jälkeen menin kauppaan lihatiskille ja otin 500g lihaa. (Parasta minusta täällä on, että kaikki liha on tuoretta. Lihatiskillä on myös hauskaa, kun näkee kuinka ne jauhaa haluamasi lihan lihamyllyssä jauhelihaksi). Kuitenkin - kotona aloitin innoissani valmistamaan näitä kreikkalaisia lihapullia ja yllättäen lopputulos ei ollut aivan sama kuin paikallisen kanssaystäväni tekemät lihapullat. Olin tehnyt lihapullia kananjauhelihasta. Maku- ja ulkonäkö olivat hieman erilaiset, mutta maku hyvä. Onpahan tällainenkin viritys kokeiltu. Suomessa tulisi aniharvoin mieleen tehdä kanapullia, eikö? 

Kypros on herkkujen paratiisi. Täällä joka toinen kauppa on Zigma-leipomo - tai jokin muu leipomokauppa - joiden hyllyt pursuavat pipareita, pikkusuolaista ja makeita, paikallisia perinneherkkuja kuten Paklavasta. Jos vain voisin tuoda maistiaisia jokaista laatua, niin toisin... siis teille. Itsellenihän en himoitse yhtään ainutta ihanaa piparia tai leivonnaista, jonka sisällä on hilloa ja pähkinöitä. Yhtään en himoitse. (Ja ihan vain tiedoksi, että suurinosa resepteistä, joita olen haalinut, on juuri näitä makeita herkkuja...) 

Paklava

Harjoittelussa on ollut mahdollisuus syödä tavallista kotiruokaa, mitä ihmiset täälläpäin syövät. Kotiruoka täälläpäin on terveellistä: papuja, linssejä, keitettyjä vihanneksia (kuten kesäkurpitsaa), tonnikalaa (joka maksaa kolme kertaa enemmän kuin Suomessa), kalaa, perunaa, makaronia jne. Olen hyvin onnellinen näistä ruokakokemuksista. 

Ja välimeren leipätuotteet oikeasti maistuvat muullekin kuin jauholle! Nämä ihmiset ovat ymmärtäneet, että leivän ei välttämättä tarvitse olla vain leipää vaan siihen voi laittaa sekaan oliiveja, juustoja tai yrttejä. Ruisleipää täällä ei tietenkään ole (jos ei omista poikaystävää, joka käydessään raahaa kolme isoa pussia Reissumiestä tuliaisina Suomesta), mikä sinällään suomalaisen mieltä surettaa. Suomessa jankutetaan koko ajan siitä, kuinka vaalea leipä on epäterveellisyyden huippu, mutta jotenkin kummassa täällä ei kuitenkaan ole näkynyt ylipainoisia ollenkaan ja kaikki kuitenkin syövät näitä herkullisia juustoleipiä päivittäin. Jokin suomalaisessa ruokakulttuurissa siis mietityttää... 

Oliivipiirakka/-leipä

Ruoka täällä on paljon monipuolisempaa kuin Suomessa - ja ehkä se osittain on syy siihen, miksi ihmiset vähän näyttävät myös erilaisilta. Täällä pavuista ja linsseistä osataan tehdä maukkaita eikä ne maistu suomalaisittain pavuilta. Yksi hienous monipuolisuudessa on myös ravintoloista saatava perinneruoka-yhdistelmä nimeltään Meze. Siinä on n. 11 eri ruokalajia, joka sisältää salaattia, kalaa, lihaa, kanaa, fetaa, juustoa, makkaraa, jälkiruokaa jne. Kun sellaisen määrän makuja on syönyt, ei voi kuin olla autuas olotilastaan. Onhan tällä hintaa enemmän kuin esim. kanapalalla ja ranskanperunoilla, mutta tuosta maksaakin silloin tällöin (huom. ei joka päivä) vähän enemmän. Mezen ja täyden vatsan voi saada 15€:lla, mutta hintahaarukka on yleensä kuitenkin 18-25€. Sen voi myös puolittaa kaverin kanssa ja silti olla tyytyväinen ruoan määrään. 

Meze voi näyttää parhaimmillaan tältä. 

Ja täytyypä muuten vielä sanoa, että hedelmistä todella huomaa, että ne eivät ole kulkeneet rahtilaivoissa ennen kauppoihin asettumista. Muutaman kerran ollaan syöty melkeen suoraan puusta kranaattiomenia, nam. Siemenet irtoavat helposti ja kivuttomasti, ja maku; se on suloinen. Olen myös nähnyt banaanipuita. Ne ovat söpöjä pienine banaaniterttuineen. 

Tässähän tulee melkein nälkä, kun miettii tätä kaikkea hyvää, mitä täällä on saanut syödä. Tänään eräällä kolmehenkisen perheemme jäsenistä on syntymäpäivä ja mennään syömään ulos. Tällä kertaa ei etsitä paikallista ruokaa vaan jotakin italialaista - kunhan on edullista. 

Oliivipuu

Ps. Voisinpa myös tuoda fetaa täältä tullessani. Miten sekin voi maistua niin paljon paremmalta täällä paikan päällä? 

PPS. Kerroinko jo, että täällä on myös herkullista italialaista, itsetehtyä jäätelöä? 

Miksi maailma on niin vaikea pelastaa?

Tämä on taas niitä päiviä, kun olisi parempi vaan pysyä neljän seinän sisällä ja olla onnellisen pimennossa kaikesta, mitä niiden seinien ulkopuolella tapahtuu.

Ja se kaikki alkaa jo aamusta, kun herätyskello soi puoli seitsemältä. Minua ei ole luotu heräämään niin aikaisin. Tässä mielessä koen olevani erittäin sopiva nuorisotyöntekijäksi: koska työt keskittyvät iltaan, aamulla on hyvin aikaa nukkua ja hempuilla (tää sana sopii tähän, mutta en tiedä, mitä se tarkoittaa?) aamukahvin ääressä.

Allekirjoittanut Ayia Napan rannalla "nukkumassa" aamuyöstä.

Naaman pyyhkäisy kylmällä vedellä, hammastahnan kulutus, vaatteet päälle ja jääkaapista evästä mukaan. Kyproslaiset ovat tietenkin kaikki komeasti liikkeellä kaikilla miljoonilla autoillaan (jokaisella taloudella on väh. 5 autoa, koska KUKAAN ei kävele metriäkään KOSKAAN). Ne kaikki tuijottavat, kun hyppään autotielle ylittääkseni sen, heilutan porkkanaa kädessäni ja haukkaan sitä protestoiden. Minä olen se hassunvärinen ulkomaalainen sinivihreine silmineni, joka kävelee työmatkansa.

Töissä on normaali meininki. Sanottuani "kalimeerat" ja kyseltyäni kaikkien kuulumiset erikseen työntekijät passittavat minut keittämään itselleni kahvia _rankan_ kävelymatkan päätteeksi (tähän väliin sanottakoon, että matka on n. 1,5km, mikä on suomalaiselle poron kusema). Sen jälkeen koittaa suihkutukset ja luppoaikaa tylsien television aamuohjelmien parissa. Jokaiselta kanavalta tulee samantyyppinen aamuohjelma, jossa on samanlainen ylipirteä aamutervehdys-musiikki ja liialla meikillä pilatut juontajanaiset. Ymmärrän aamuohjelmista lähinnä vain sen kohdan, kun se loppuu. Muu on täysin käsittämätöntä.

Päivän mittaan asiakkaat itkevät, hakkaavat toisiaan, repivät hiuksia päästään, nykivät sukkia jalastaan, sylkevät ulos kaiken ruoan mitä saavat, kiusaavat toisiaan jne. Ja automatkat ne vasta mukavia onkin! Allekirjoittanut ahtautuu takapenkille kolmen asiakkaan kanssa ja koittaa välttää nyrkkiä. Allekirjoittanut myös yrittää estää, ettei kukaan asiakkaista kuristu toisen asiakkaan toimesta. Automatkoja värittää myös se tosiasia, että kadut täällä ovat kapeita ja mutkikkaita, jolloin väkisinkin voi vähän pahoin. Ja ei oikeastaan se mutkikkuus vaan se ajonopeus! Jos ajaisin Suomessa samaa vauhtia leveämmälläkin tiellä, äiti saisi sydärin.

Ja sitten työntekijät kyselevät opiskeluistani, ja minä kerron sosiaalialasta ja kaikesta, mitä voin esim. nuorisotyönohjaajana tehdä. Ne katsovat hetken suu auki ja kysyvät: "Miksi sinä täällä olet?" Sitä samaa olen itsekin muutaman kerran miettinyt. On oikeastaan pirun hyvä, että olen täällä seuraamassa niiden touhuja, etten itse tekisi samoja virheitä. En ymmärrä näiden ihmisten tapaa kasvattaa. Onko se kasvattamista ja kurien asettamista, että jätetään toinen ilman ruokaa rangaistukseksi? Tai onko se kasvattamista, että sanotaan: "Minä en rakasta sinua, jos et lopeta itkemistä!" Onko?

Lounaaksi perinteistä papumössöä tai hernemaissiperunamössöä tai linssejä tonnikalalla -mössöä. Asiakkaiden herneet poimin tilaisuuden päätteeksi lattialta.

Kotiin tullessa odottaa päiväunet, jotka ovat enemmän kuin tarpeen. Unen jälkeen sitä tuntee itsensä niin paljon paremmaksi ihmiseksi. Sen jälkeen on myös hyvä juoda kahvia tai tehdä jotakin hyvää ruokaa. Itseasiassa, jottei totuus pääsisi täällä kotonakaan unohtumaan, niin olen ostanut tännekin itselleni vähän linssejä ja papuja. Onhan tarkoitus kuitenkin oppia kyproslaisesta kulttuurista - ja miten voisi kätevämmin sisäistää kuin vatsan kautta?

Myönnän, että täällä on paljon asioita, joista nautin ja jotka tuovat elämään suunnatonta iloa. Ei kaikki päivät ole samanlaisia, ja joinakin päivinä, silloin tällöin joku asiakas jopa saattaa vähän hymyillä. Se on mukavaa katsottavaa. Ja oikeasti olen silti kiintinyt näihin ihmisiin, koska oikeasti ne tarvitsisivat vain jonkun, joka pitää kädestä.

Asiat ovat täällä erilailla samanlaisia kuin Suomessa. Kaikkialla vallitsee samat surut ja murheet, samat itkut ja naurut, samat keskustelut säästä ja siitä, mitä Kreikka aikoo seuraavaksi. Kaikkialla eletään tässä hetkessä, vaikka kello näyttäisi mitä. Vaikkakin - jos se kello huomennakin näyttää sen 06:30 nopeammin kuin kuvittelen - niin on aivan sama missä maailman kolkassa olen, olen silti väsynyt. Olen puhunut.

Day 25 – A first

Hei taas pienoisen tauon jälkeen suuri lukijakunta. Haasteella jatkuu sen kummemmitta puheitta (oon tehnyt tätä mokomaa haastetta jo kohta vuoden ettäettä). Noniin.

Ensimmäinen... ilta Kyproksella.

Olen nyt suorittamassa kansainvälistä vaihtoa Kyproksella, ja täältä saisi useammankin "ensimmäinen" -asian. Kuitenkin, taisi olla elokuun loppupuolta, kun saavuttiin pitkän päivän jälkeen Larnakan lentokentältä Nicosiaan. Meillä ei ollut varsinaisesti selvillä, missä yövyttäisiin, joten tunnelma oli aika korkealla.

Lähtöpäivän aamuna M:n äiti oli kuitenkin soitellut puheluita ja meillä oli mahdollisuus vähän halvempaan majoitukseen eräässä hotellissa. Mentiin sinne, selitettiin asiamme ja ne tunki meidät asuntoon, jossa oli kolme makuuhuonetta (vain 7 sänkyä yhteensä), olohuone, keittiö ja muutama kylpyhuone. Olisin ollut kiitollinen kyllä ihan minkälaisesta huoneenmurjusta tahansa - oli ihanaa, kun oli katto pään päälle seuraavaksi yöksi.

Mutta nyt päästään itse asiaan. Nälkäisenä ja ruosteisella englannin kielen taidolla lähdettiin etsimään ruokaa, ja päädyttiin istuskelemaan ensimmäiseen vastaantulevaan ravintolanmurjuun. Siinä sitten nopea vilkaisu menuun ja ruoka oli tilauksessa. Ravintola oli tyhjä (myöhemmin selvisi, että kyproslaiset lähtevät ulos syömään vasta aikaisintaan yhdeksältä illalla) meitä lukuunottamatta.

Ruoka tuli sitten loppujen lopuksi - ja kuinka ihanaa olikaan, kun huomasin että mun annos oli lautasellinen kananmaksaa. Ja siis todellakin VAIN lautasellinen sitä liialla sitruunavedellä kostutettua maksaa. PELKÄSTÄÄN sitkeitä maksapalleroita.

Note to myself:
Never order chicken liver because you won't eat it.

Day 20 – This month

Heinäkuu. Mulla ei tule mitään mieleen heinäkuusta - muuta kuin, että mustikat kypsyvät ja mansikat alkavat olla halpoja litrahinnoiltaan. Tosi hauska heinäkuu siis :D

             Kuva-arvoitus: Mitä saa, kun yhdistää nämä kaksi kuvaa?

Mutta heinäkuusta 2011 mulla tulee sentään mieleen jotakin. Tässä heinäkuussa mulla on ollut töissä mukavaa, olen ollut nuorten leirillä kokonaisen viikonlopun vahtimassa poikien uimista, olen käynyt 2v-synttäreillä, olen ostanut lentoliput Kyprokselle 26.8.-22.12.2011 (!), olen saunonut, olen pitänyt KesäCafe:ta, olen ostanut itselleni makuupussin, olen saanut tehtyä muutaman rästihomman pois alta, olen lukenut kirjoja, olen shoppaillut, olen opetellut syömään sipulia, olen soittanut pianolla rakkauslauluja, olen ottanut aurinkoa pihalla ja hölvännyt aurinkorasvaa koko ajan, olen käynyt elokuvissa katsomassa Kauhea Kankkunen 2:sen - ja viettänyt lääkärissä mielenkiintoisia hetkiä. Olen myös käynyt kerran lenkillä. Tosin - siitä, että kerkesin siinä samalla poimia mustikoita suoraan suuhun, voi päätellä vauhdin huuman.

Heinäkuu 2011 tulee vielä sisältämään toivottavasti nämä asiat: hauskoja työpäiviä, tervehtyminen, poikaystävän kanssa oleilua paikoissa x ja y, saariretki nuorten kanssa telttaillen ja pelaillen, ystävän 21v-synttärit, pesisturnaus, auringonottoa, baareilua, mökkeilyä, monta jäätelöä, ystävien tapaamista, ulkoilua (jos se on mahdollista...), valokuvaamista... lomailua.

Ps. The Hangover Part II on ihan ... oon vieläkin haavi auki :D Käykäähän katsomassa. En ole itse nähnyt ensimmäistä osaa, mutta pysyin silti ihan hyvin kärryillä, mistä oli kyse. Ei kannata katsoa traileria, koska se on tosi spoilaava.