Syksy - kuin rahaa laittaisi pankkiin? Not.

Kesä tuli ja meni. On pakko myöntää, että en osaa edes voivotella asiaa samalla tavalla kuin aiemmin. On ihanaa, kun sää viilenee jo jotenkuten siedettäväksi ja ulkona voi olla pelkäämättä kuolevansa ääripää -sääilmiöiden takia. On myös ihanaa päästä ihmisten pariin ja saada uutta ajateltavaa uuden opintokokonaisuuden myötä.

Syksy on yleensä se vuodenaika, joka muuttaa ihmiset aktiivisemmiksi. Tosin, itselläni tätä aktivoitumista ei ole ainakaan vielä tapahtunut, ja voi hyvinkin olla, että saattaa jokunen tovi vierähtää ennen kuin ilmaantuu edes mitään merkkejä siitä. Minä nimittäin aktivoidun vasta, kun olen saanut nukuttua tarpeeksi. Opiskelijan nukkumisiin menee yllättävän paljon aikaa, ja jos vanha sanonta paikkansa pitää - kohta tilin pitäisi olla sopivasti plussan puolella. On nimittäin yöunet, aamunokoset (ja siihen päälle vielä torkutusta väh. 35min), koulutirsat, ruokalepo, pikaunet junassa tai vaihtoehtoisesti polkupyörän tarakalla, päiväunet (väh. 1,5h), päivällisen sulattamis -nokoset, tenttikirja -nukahtaminen jne. Ja voitteko kuvitella? Silti sitä koko ajan silmä luppaa ja sitä miettii, miten EI ole aikaa nukkua. Ja mikä koomisinta: reseptinä tähän tepsii ainoastaan se, että koettaa nukkua vähemmän tasatakseen unirytmin. Kieroa.

Ikuisena tunnelmoijana ja äitin sisustuslehtien lukijana tiedän myös sen, että syksyllä ei pihtailla kynttilöiden määrässä. Hämäryyden hiipiessä ikkunasta sisään kynttilät palavat jo täyttä häkää ja tuovat myös lämpöä kylmähköön huoneeseen. Niin, syksyn huomaa myös, kun herää aamulla siihen, että nenänpää on kohmeessa ja tarvitsisi toisen täkin. Huoltoyhtiö välttelee patterien ilmausta viimeiseen asti ja lopulta ihmiset joutuvat laittamaan omat vuoraukset ikkunan eteen, jotta iglumeininki ei pahenisi entisestään. Ja kuka senkin älynväläyksen takana on, että patterit asennetaan automaattisesti ikkunan eteen: siihen kaikkein vetoisimpaan paikkaan, jonka takia patteri varmasti porottaa täydellä teholla? Sitten sähköyhtiöstä ilmoitetaan vielä kaiken muun hyvän lisäksi, että: "Niin tuota, kylmän talven takia sähkönmyynnin hintaa on nostettava. Vain +15,9% tällä kertaa." Thanks, you made my day!

Kaikesta päätellen syksy ei olekaan tienausta vaan päinvastoin. Kyllähän sitä rahaa sinne pankkiin menee, mutta aivan väärälle tilille (jos nyt puhutaan vaikkapa Venäjältä kiitävästä sähköstä). Olen suunnitellut pientä nuotiota olohuoneen lattialle, jos muu ei auta. Toivottavasti alakerrassa asuvalla on kotivakuutus.

007 ja Multasormi - vai miten se meni?

Muistan hyvin kuinka keväällä toivoin löytäväni kerrankin kesätöitä: ihan mitä vain; vaikka lehtien jakamista tai siivousta; jotain vain saadakseni työkokemusta. Muistan myös kuinka salaa toivoin, ettei minulle löytyisi töitä ja saisin nauttia lomasta rankan opiskeluvuoden jälkeen. Nyt kesäkuu alkaa vedellä viimeisiään - ja sitä väkisinkin miettii, mihin ne kaikki rattoisat, pilvillä kuorrutetut kesäkuun päivät ovatkaan kuluneet? No, minun ei ainakaan henkilökohtaisesti tarvitse käyttää montaakaan tuokiota listatakseni villeimmät kesätuokioni.

Loppujen lopuksi kävikin niin, että riensin melkeinpä suoraan viimeiseltä luennolta työhaastatteluun tyylikkäästi rusetti ojossa ja liituraidat suhahdellen. Hymyilin oikein nätisti ja sain keskustelun tiimellyksessä selville myös sen, että kesätyöni koskee asiakaspalvelua sekä puutarhatöitä. Olin onneni kukkuloilla lupautuessani jo seuraavaksi aamuksi töihin - ja suoraansanoen tunsin myös olevani etikettivirheiden aatelija. Haastattelijalla nimittäin oli työnkuvan mukaisesti vanhahko, kukkakuvioinen t-paita ja rönttösaappaat jalassaan. Typerä minä! Olisihan meidänkin kellarista löytynyt vaikka minkämoista monoa ja lapikasta epäkäytännöllisten Bronx Breezien sijaan!

Ensimmäisenä työpäivänä, ensimmäisten minuuttien aikana, minut ohjattiin kädestä pitäen kastelemaan amppeleita - ja ojensivat vielä suihkuletkunkin käteeni. Päätin silloin, että näytän kyllä niille, että minussa on yhtä paljon puutarhuria, hortonomia ja viherpiiperöä kuin niissä yhteensä. Kuitenkin - saatuani sen letkun käteeni; siinä vahingossa sitten kävi niin, että olin lopunpäivää kuin uitettu koira. Alensin itseni hortonomista kukkien tappajaksi.

Nyt oltuani kyseisellä, kaupungin suurimmalla puutarhalla töissä jo melkein kuukauden, mulla on hyvä fiilis. Työyhteisö on vihdoinkin ottanut mut omakseen, kukat eivät ole enää kuolleet yhtä näyttävästi, teen leikkokaappiin täydellisessä spiraalissa sidottuja kimppuja ja osaan jopa neuvoa, minkätyyppistä maa-ainesta kannattaa laittaa pihalaattojen alle. Haastavinta on ollut oppia nimeltä kaikenlaiset korvanhäntäjalat ja isopyörömussukat. Työtehtäväni, kassaneitinä toimiminen, on koko puutarhan haastavinta hommaa. Käytännössä mun tulisi tietää kaikesta kaikki ja osata vastata asiakkaiden kysymyksiin ostamistaan kasveista tai lannotteista. Mun tulisi muistaa kaikkien miljoonan kukkien nimet, hinnat ja hoitomuodot. Mun tulisi hymyillä, kun asiakkaat kehottavat mua lukemaan läksyni uudestaan, ja yrittää olla sanomatta mitään siitä, että mun tulevaisuus ei todellakaan ole kirvojen myrkyttäjänä vaan pesemässä lasten hampaita päiväkodissa.

En tiedä, mistä se johtuu, mutta tulen kuitenkin paremmin asiakkaiden kanssa toimeen kuin niiden kasvien. Rakastan vitsien murjomista mammojen ja työmiesten kanssa, ja se, että osaan jutella ihmisten kanssa rohkeasti ja luontevasti onkin mun ehdoton valttikortti. Ja voin myös paljastaa yhden salaisen aseen, jolla kiedon kaikki asiakkaat pauloihini: aivastus. Jos mun elämäntehtävä olisi ilostuttaa ihmisiä; pieni ja vähän suurempikin vilustuminen olisi vain plussaa. Mun 'säälittäväksikin' kutsuttu aivastus nimittäin saa kenet tahansa hilpeäksi.

Koko kesäkuuni on kulunut opetellessa itselleni aivan uutta maailmaa. Vähän kuin sähkömies vaihtaisi alaa ja ryhtyisi kirjastotädiksi; niin paljon olen sisäistänyt ja oppinut uusia asioita. Ja ne villit, kesäiset hetket? Pahoin pelkään, että tätä menoa se koko kesän kohokohta saattoi hyvinkin olla, kun lajittelin jokunen päivä sitten erivärisiä paperisuikaleita ja nivoin ne väreittäin kumilenkeillä yhteen.

Kesäisin lehmät heiluttelevat häntiään ja sanovat: "Ammuu".

Hellettä tuntuu riittävän - ja siitä syystä haluankin vähän jakaa kesäisiä fiiliksiäni ja aistimuksiani koko maailmalle. Vaikka kesän alkamisajankohta on epämääräinen ja vaihtelee; voisi silti sanoa, että kyllä se ensimmäinen aurinkoinen päivä ilman takkia ja villahousuja alkaa jo muistuttaa kesää. Kesän ensimmäiseen päivään saattaa myös kuulua hiirenkorvat koivussa, valkovuokkojen tuoksu tienposkessa ja sentin kerros siitepölyä mustan, nahkapintaisen laukun päällä. Unohtamattakaan jäätelökioskien ilmestymistä, ah!



Minusta on tullut puistoaddikti. Niin kuin kaikkina päivinä tällä viikolla; istuin tänäänkin kaverin kanssa rantapuistossa palvoen aurinkoa ja lueskellen naistenlehtiä. Läkähtymisestä huolimatta jaksoimme haaveilla mm. Ahvenanmaasta, seurailla pilvien kerääntymistä siniselle taivaalle ja miettiä kesän lempituoksuja. Sitä ei tule usein ajatelleeksi, mutta useisiin ihanimpiin kesäasioihin ja -muistoihin liittyy liuta huumaavia tuoksuja. Lehdessä lueteltiin mm. tällaisia: vastaleivottu sämpylä, hedelmät, luonto sateen jälkeen, mansikat, vastapestyt lakanat, nurmikko - ja muutama muu kuten kynsilakka ja hevostalli. Itse en listaisi kahta jälkimmäistä miellyttävimpiin tuoksuihin kesässä: haju olisi pikemminkin paljon kuvaavampaa. Ja kävi myös mielessä, että onkohan kyseisen artikkelin kirjoittanut koskaan lakannut kynsiään? Siihen pöllyynhän meinaa pyörtyä!

Omiin lempituoksuihini kuuluu myös tietyt aurinkorasvat, nuotion ääressä grilliherkkujen houkuttelevuus, metsän vehreys - ja Kotkan tyttönä on myös pakko todeta, että meren tuoksu on jotain aivan uskomatonta. Sen tietty suolaisuus, kirpeys ja kaikki ympäröivä elämä saa kesäfiilikset hurmokseen, ja asuessani tällä hetkellä kaukana rannikosta kaipuu useimmiten liittyy juuri tähän merellisyyteen. Tämä tuoksu varmasti jakaa mielipiteitä moneen suuntaan: kuinka kaikki voisikaan rakastaa levää ja kaloja? Niimpä, sallittakoon myös muut mielipiteet.

Kesään kuuluu paljon muutakin kuin tuoksuja. Kaikennäköiset ja -kokoiset ihmiset sonnustautuvat kevyisiin kesävaatteisiin, kauppojen jäätelöaltaissa voisi vaikka uida, salaatit ja vihannekset ovat houkuttelevampia kuin talvella, ihosyöpä tekee tuloaan ja mökillä voisi viettää vaikka koko kesän kaukana kaikesta kaupungin katkusta. Kesällä myös urheilumahdollisuudet ulkona ovat jokseenkin monipuolisemmat kuin talvella (itse kun en siis harrasta hiihtoa, laskettelua ym. resurssisyistä). Kesä on runsauden aikaa, josta tulee aina mieleen stereotypinen roomalainen runsaudensarvi herkkuineen.

Entä sitten nämä negatiiviset kesäjutut? Onko kesässä mitään aihetta valittamiseen? Ei paljoa - mutta joka vuosi kuitenkin se koominen luonnonoikku, että juhannuksena on sateista ja pilvistä. Vaikka sille ei näillä ihmisen maagisilla taikavoimilla voi mitään, niin silti se saa mielen vähän murheelliseksi. Muutoin ainakaan itseäni ei häiritse liikakuumuus (varjossa ja sisällä on myös mukavaa), ja sadekuurot ovat ennenkaikkea virkistäviä ja eheyttäviä. Jopa hyttyset menettelevät kunhan eivät tule korvan juureen inisemään juuri silloin, kun on saamassa unenpäästä kiinni!

En omista tällä hetkellä montaakaan mainitsemisen arvoista kesäsuunnitelmaa, mutta luotan siihen, että kaikki ihanat reissut ja ihmiset tulevat päivä kerrallaan. Aion jokatapauksessa syödä ja juoda hyvin, mökkeillä - ja ennen kaikkea tuoksutella kaikkia lempituoksujani niin että syksyllä olen enää viisiaistisen sijaan neljäaistinen. Aion lukea kirjoja öisin parvekkeella ja tutkia kirpputorit lattiasta kattoon. Kesä on ihanaa, ja siitä on kovaa vauhtia tulossa lempivuodenaikani.

Sitä kuuluisaa kevättä rinnassa

On paljon asioita, joista en osaa puhua ääneen. Voisin melkeinpä sanoa, että olen mykkä omalle elämälleni ja tunteilleni, ja se jos mikä harmittaa. Viimeaikoina tämä sielua ahtauttava mykkyys ja jo pidemmän aikaa karussa ollut identiteettini ovat kuitenkin näyttäneet itsestään aivan uudenlaisia piirteitä ja näkökulmia. Kaiken muun ollessa nurinkurin oma sydämeni saattaa heittää pientä kiemuraa, ja tuntuu kuin kevät olisi herättänyt sisälläni pieniä leskenlehtiä ja tusinan niitä puhallettavia voikukan hapsukoita. Nämä kihelmöinnit eivät liity mitenkään (ainakaan paljon) ihmissuhteisiin vaan se on ikään kuin aurinkoenergiaa luonnon omien vitamiinien varastoituessa ihoni pinnalle - ja siitä sitten jotenkin ihmeellisesti mieleen ja tunteisiin.

Voisiko iloinen olemukseni olla seurausta jostain muustakin kuin auringosta ja ympärillä olevista ihmisistä? Luultavasti. Muutama viikko sitten päätin aloittaa onnellisemman - ja ennenkaikkea hauskemman - elämän. Päätin yrittää olla enemmän Yes kuin No ja koettaa löytää mahdollisuuksia omien ympyröideni ulkopuolelta. Olen yrittänyt opetella syömään kalaa, vähentänyt kahvinkittausta merkittävästi, uhmannut muoti-ilmiöitä eli kaivanut sadetakin kaapinpohjalta - ja jopa jättänyt Salatut Elämät muutaman kerran katsomatta. Vaikka yllättäen ero entiseen ei taida kamalasti hetkauttaa muiden tai omaa elämääni; silti minulla on voittajafiilis.

Onnellisuus ei ole yksittäinen, suuri möykky onnea. Se on monta pientä möykkyä yhdessä, ja niiden kaikista pienempien muhkuroiden pohjalta saattaa syntyä jotakin onnellisuutta vastaavaa. Juuri nämä pienet möykyt ovat viimeaikoina sinkoilleet ympärilläni ihmeellisen aktiivisesti. Aurinkolasien boheemiutta, piknik siiderin kera näköalana juna-asema, radiokanavien kesäiset biisit, tanssimista jengin kanssa baarissa, (500) days of summer, mökkeillessä ensimmäiset grillikemut, saunan hämäryys, koiran tuoksu, öiset tekstiviestit ystäviltä, inspiraatiota pianomusiikin säveltämiseen ja hetkittäistä romantiikkaa rautatieaseman hälinässä.

Usein nämä asiat unohtuvat kiireen ja valittamisen keskelle eikä käteen yksinkertaisesti jää mitään muuta kuin pessimistisyys ja maailman vihaaminen. Ei elämä oikeasti ole vaikeaa - ihmisten asenteet vain. Kun asenne on kohdillaan ja on oppinut tiedostamaan sen tosiasian, että niitä pieniä möykkyjä on vaikka kuinka paljon; voi hyvin mielin elää elämäänsä ja tehdä siitä juuri sellaista kuin haluaa. Ja vaikka tämä möykky -vertaus alkaa jo pikkuhiljaa itseänikin ärsyttämään; muistakaa, että kaikki saattaa olla pienestäkin möykystä kiinni.

Miksi sulkisit muita mahdollisuuksia pois vain sen takia, ettet saa täsmälleen sitä mitä haluat? Ja vaikka kuinka haluaisitkin, mutta kulutat energiasi väärällä tavalla; siitä ei seuraa muuta kuin täysin hukkaan tuhlattua aikaa. Elämä ei anna sinulle mitään, mitä et itse ole valmis vastaanottamaan. Mietitäänpä nyt sitä - ja annetaan kevään kerrankin vapaasti vaikuttaa meihin lämmöllään ja rakkaudellaan. Share your love, babies.

Identiteettikaappaus! Ottakaa varas kiinni!

Joskus se todella pelottaa. Pelottaa myöntää itselleen, ettei ole enää sama ihminen kuin muutama vuosi sitten: päämäärätietoinen, päämäärätön elämänliftaaja. Ettei voi olla ikuisesti se lapsi, joka hyppeli kiveltä kivelle tuulen tarttuessa hiuksiin. Ettei voi olla enää se, joka ryömi yömyöhällä piikkipensaan alta omenavarkaisiin tai se, joka antoi keskellä metsää solisevalle purolle nimeksi 'Marjaniemi' J. Karjalaisen Verinen mies -biisin mukaan. Mihin se lapsi on sydämestä kadonnut? On myös surkuhupaisaa huomata, ettei ole ehtinytkään elää elämäänsä samalla tavalla kuin silloin joskus lapsena unelmoi, ja että aika on muokannut ajatuksia, arvoja ja ympäristöä sen minkä on kerennyt. Niinhän se on: kaiken on oltava monimutkaista ollakseen edes vähän jotakin. Mutta mistä se kaikki johtuu; ne muutokset ja elämänvaiheiden kaaoksellisuus? Tarvitseeko pelätä vai onko se kaikki luonnollista?



Kuinka tämäkin yhteiskunnan epäkohtia vastaan taisteleva sosionominpuolikas voi olla alentunut stereotyyppisen, kaavamaisen elämänkulun vietäväksi? Sen elämänkulun, jossa vauvasta vaariin koetaan lähes poikkeuksetta samat ilot ja murheet sakramenttien kera. Vastausta on varmaan turha etsiä. Organisaatioiden organisaatio kasvattaa tälläkin hetkellä roboteistaan velvollisuuksia täyttäviä yksilöitä, jotka eivät tiedä minuudesta mitään. Kaikki abstrakti ja aatteet muserretaan kovan, kylmän politiikan alle ja materialismi juurettuu elämiimme kuin homeitiö vaaleaan leipään. Uravalintojen tärkeyttä painotettaessa haemme opiskelemaan yliopistoon, ja kun yön pimeinä tunteina media kehottaa ottamaan itseään niskasta kiinni ja tekemään ratkaisuja "siihen ja siihen" suuntaan - mehän teemme. On toki turvallista elää symbioosissa, mutta oikeasti: menettäisimmekö me mitään, jos kerrankin astuisimme maailmanlaidan yli ja kokeilisimme rutiinittomampaa arkea?

Olen itse sitä sukupolvea, jonka karkeasti sanotaan elävän vain omaksi iloksemme ja jättävän tuleville sukupolville jotakin - jos jää. Mutta eikö se niin ole, että esimerkiksi minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni on menneisyyden yhdentymä? Se, mitä isovanhempamme ja heidän vanhempansa ovat tehneet oikein ja väärin; näkyvät minun elämässäni. Ei ole oikein syytellä ketään tai mitään liioin, mutta lainatakseni yhden muutama viikko sitten tapaamani vanhan herrasmiehen sanoja: "Yhteiskunnassa on jokin pahasti pielessä - kumpa tietäisi, mikä". Yhteiskunnan toimintatapojen huolimattomuudesta voisi esimerkkinä olla esimerkiksi se, että meille on annettu jo ennen syntymäämme velvollisuuksia. Tavoitteenamme on esim. oppia kouluvuosinamme kokonainen maailma ja sen pienimmätkin vivahteet, jonka vuoksi teemme siinä sivussa karhunpalveluksen itsetuntemuksellemme. Itsetuntemukselle, jonka ymmärtämisen pitäisi olla paljon tärkeämpää kuin tietää desimaalin tarkkuudella USA:n pörssisijoituksien devalvaatio. Lapsuus ja nuoruus on nykyään sama asia. Onko sekään siis enää mikään ihme, että nuorisolle kehkeytyy toinen toistaan vakavampia masennuksia ja kriisejä, kun ei ole aikaa etsiä itseään?

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mikä on vähänkin nurinkurista tai väärinpäin, on täysin mahdollista tässä maailmassa. Odotetaanpa vain sitäkin päivää, kun Pohjoismaat yhdistyvät suurvallaksi ottaen mallia lätäkön takana olevasta Obamalandiasta (ex-Bushlandia). Parikymmentä vuotta - ja kaikki kalkkinaamaiset pohjoismaalaiset kirmaavat yhdessä kohti globalisoituvaa auringonnousua. Elämä on siis suorastaan kuin sika säkissä. Kukaan ei voi tietää tarkkaan seuraavan päivän kulkua tai sitä, miten valinnat vaikuttavat tulevaisuuteemme. Elämme huomaamattamme jännittävässä tuntemattomassa ja kärsimme epätietoisuudesta, jota muutoin yritämme karttaa. Kun vihdoin eräänä iltana huomaamme pohtia, mihin vuodet ovat kuluneet, sitä väkisinkin pelkää tehneensä itse jotakin väärin. Ehkei tarvitsisi syytellä itseään, koska vastauksia mihinkään ei edelleenkään ole. Valinnanvapauskin on vain sana. Todellisuudessa osittain ennaltapäätetty elämämme alkoi jo siitä, kun synnyimme Suomen valtioon - keskelle synnytysosaston suurta demokratiaa.

Vanhustenhuolto

.
Ainekset:

- 1 yhteiskunta
- 1 000000 kg mummoja ja pappoja
- 500 dl hapannaamaisia työntekijöitä
- 10 dl ei-hapannaamaisia työntekijöitä
- 4 rkl muistoja
- paljon rahaa
- 2-3 murtunutta luuta
- yhdet tekohampaat vesilasissa
- 20 pilleriä päivässä
- 8 kourallista unta
- 2 dl sairaaloita, palvelutaloja yms.
- 15 invataksia
- 0,1 tl myötätuntoa ja epäitsekkyyttä
- 4 000000 kg ihmisiä, jotka eivät tiedä vanhustenhuollosta mitään

Kaada kaikki ainesosat yhteiskuntaan ja aloita sekoittaminen hiljalleen. Suodata välillä ylimääräiset vanhukset pois ja lisää tarvittaessa uusia tilalle. Muista, että mummojen ja pappojen kuulas ruskettuminen ja desinfiointi jo ruoanlaiton alkuvaiheessa helpottaa keitoksen etenemistä. Jos jossain vaiheessa pinnalle nousee työntekijöiden mutinoita, siivilöi ne erilliseen kippoon ja lisää keitokseen muutama hopearaha välttääksesi sakeutumista. Anna yhteiskunnan kuohkeutua ja ottaa vaikutteita globaaliudesta ja muista hyvinvointivaltiomalleista koko kiehautusvaiheen ajan. Yhteiskunnan kiehuessa ota keitos pois liedeltä ja hämmennä soppaa vähän lisää muutoshakuisilla lakiehdotuksilla. Anna jäähtyä kaikessa rauhassa (jos ei jäähdy niin älä huolestu - ei se koskaan jäähdykään). Jos keitos ei enää muutaman minuutin jälkeen kupli, se on syömäkelvotonta ja sille on parasta järjestää laadukas biojätepussi.

Ennen tarjoilua muista maistaa ja arvioida vanhustenhuollon lopputulos. Kitkeryys, happamuus ja muut vastaavat maut ovat ilmiön luontaismakuja. Lisää mausteeksi ripauksellinen voivottelua ja aikaansaamattomuutta. Tarjotaan jääkylmänä.

Toimittajat juoksevat posteljoonien kanssa kilpaa

.
Oltuani jokunen vuosi sitten TET-harjoittelussa Kaakkois-Suomen johtavassa lehtitalossa Kymen Sanomissa, viikko- ja päivärytmi tuntuivat hektisiltä. Maanantaiaamuna toimittajakaarti kokoontui pöydän ympärille kuin Kuningas Arthurin ritarit konsanaan ja ottivat haasteekseen kertoa ihmisille sekä viikonlopun tapahtumista että muista ajankohtaisista puheenaiheista. He selailivat viikonlopun lehdet kriittisesti: valitsivat parhaat jutut kiitoksien kera ja miettivät kehitysideoita kynät sauhuten. Itse valokuvauksesta kiinnostuneena laitoin myös merkille, että heille oli tärkeää, että kuvat asiatekstien alla olivat innovatiivisia ja kertoivat "enemmän kuin tuhat sanaa" itse uutisen lisäksi. Aamupalaverin jälkeen nämä Pyöreän pöydän Lancelotit ja Tristanit ottivat miekkansa tupesta ja riensivät uljaasti ottamaan ympäröivästä Kotkasta selville kaiken mahdollisen minkä irti vain saattoi saada.




Osa viikonlopun artikkeleista on tehty jo viikolla valmiiksi, koska toimittajillakin on lakisääteiset vapaapäivät - ja tästä syystä artikkelit saattavat joskus olla pelkkää sivujen täyttöä. Tänään kuitenkin koin positiivisen yllätyksen, kun avasin muhkean ja paljon sisäänsä kätkevän Kymen Sanomien sunnuntainumeron. Mielenkiintoisten otsikoiden vilistellessä silmissä en enää tiennyt kumpi olisi loppujen lopuksi tärkeämpää: sivujen kääntäminen vai se, että kahvikuppi pysyy tukevasti kädessä. Lehti kätki sisäänsä mm. kilojen karistamista kesäksi, vanhusten oikeuksia palvelutaloissa, nuorten alkoholinkäytön seurantaa, lakkopuheita, kevään odottelua, politiikkaa, ylistystä David Beckhamia hoitaneelle lääkärille, suuren maailman katastrofeja, sarjakuvia sekä myytinmurtamista siitä, että ns. juhannuslapsia (keväällä syntyviä) syntyisi paljoltikin enemmän kuin muita. Ero ei ole kuulemma iso, mutta heinäkuussa kuitenkin syntyy satoja lapsia enemmän kuin maaliskuussa. Selailtuani ja sulateltuani hetken aikaa sitä kaikkea painavaa asiaa, hairahduin hetkeksi arvostamaan Suomen sananvapautta ja sitä, että lehtiin ylipäätänsä päätyy muutakin kuin julkkisjuoruja (jotka sinällään ovat merkittäviä nekin ja tuovat meidän taviksien elämään sisältöä, kiitos siitä).

Koen myös matkailu-uutiset hekumallisiksi. Viipurin ja Pietarin väliin on lehden mukaan suunnitteilla eliittikylä (ihan siis tuohon Suomenlahden rannalle), johon syntyisi miljoonahuviloita kuin pilviä sateella, ja oletettavasti tuloerot vähän köyhempiin naapurikyliin tulisivat olemaan 100-0. Voin kuvitella rivieralla kesäpäiviään viettävien pohattojen näkevän punaista, kun lauma nälkää näkeviä venäläisparkoja katselee 20 metrin päässä aidan takana heidän ökyrikkauttaan. Oikeudenmukaista? Kyllä niin. Jollakin tapaa olen myös sekä ylpeä että kummastunut siitä, että Suomi on taas päässyt maailmankartalle ammattitaitoisen teknillisen osaamisensa takia. Tällä hetkellä Karibialla seilailee mm. maailman suurin risteilyalus Oasis of the Seas kuljettaen n. 8000 henkeä - ja tämä alus sisältää myös erittäin monipuoliset virikemahdollisuudet kuten surffailun, seinäkiipeilyn, opastetun pyyhkeidenviikkaus -kurssin ja vauhdikkaita show'ta jokaisen makuun. Kaiken muun uskomattoman toiminnan lisäksi laivassa on luistelurata. Kaikkea sitä keksitäänkin. Jos kyseinen paatti päättäisi rantautua joskus Kotkan edustalle niin aurinko varmaan pimenisi täälläpäin Suomea.

Huhhuijakkaa! En lue päivälehteä joka päivä, mutta nähtävästi muutamakin päivä viikossa riittää oikein hyvin. Aiemmin mainitut Pyöreän pöydän toimittajat ovat tehneet tehtävänsä ja löytäneet ainakin tähän päivään ihmeteltävää - eikä heidän työtään voi siis muuta kuin kunnioittaa. Varmasti jo vähän paatuneemmatkin lehtien lukijat voivat yhtyä mielipiteeseeni siitä, että sunnuntaiaamu ei olisi mitään ilman informatiivista, hypisteltävää lehteä. Deadline:sta kiinnipitäminen, ihmisten aivotoiminnan ylläpitäminen ja kaikki se ritarillisuus, joka heistä huokuu on lähes jumalallista! Ja koska niitä juhannuslapsia ei tilastojen mukaan synnykään niin paljon kuin on oletettu, ja koska tässä se kaikkien himoama yleissivistys taas karttui jonkun verran (ellei ihan merkittävästikin), niin voin ainakin itse ihan hyvällä omatunnolla antaa kahvinkin läikkyä yli reunojen. Mikäpä sen hajuhermoja hivelevämpää kuin tuore lehti parfymoituna kahvinporoilla ja muutama jymyuutinen siihen päälle. Ylistystä toimittajille!

Lukio on elämän ihaninta aikaa

.
Jo pienet alakoululaisetkin tietävät, että helmikuun puoliväli on lukiomaailmassa pyhitetty kakkos- ja kolmosvuosikurssilaisten hippaloihin. Kaikki alkaa siitä, kun pieni alakoululainen odottaa kylmissään pihalla joitakin abiturientteja. Koulun pihalle ajaa muutama rekka täynnä kiljuvia hassunnäköisiä ihmisiä, ja alakoululaista saattaa jopa vähän pelottaa. Sitten rekasta lentää karkkeja maahan ja ne ihmiset siellä rekassa edelleen kiljuvat. Lapsilauma säntäilee kovien karkkien perässä, yksi saa tikkarista silmään ja joku jää kokonaan ilman. Nämä isot abiturientit lähtevät muutaman minuutin päästä pois. Oliko niillä jonkinlaiset naamiaiset? Sillä yhdellä oli ainakin hurjan pelottava naamari..

Seuraavana aamuna nähtyään unta Elviksistä ja Minni Hiirestä tämä pieni alakoululainen kulkee kasvot kankeana parijonossa isojen ihmisten kouluun ja näkee paljon kauniita naisia prinsessamekkoihin sonnustautuneina. Naisten hiukset kimaltavat kuin Disneyn Ruususella konsanaan ja suurimmalla osalla on prinssi, johon romanttisesti nojailla. Siellä ne kauniit aikuiset sitten pyörähtelevät upeiden musiikkien tahtiin ja niillä ei ilmekään värähdä - niin hienoja aikuisia ne ovat. Kun tanssit on katseltu ja on aika lähteä takaisin omalle koululle; opettaja kertoo, että jokusen vuoden päästä hekin ovat siellä tanssimassa. Pieni alakoululainen laskee nopeasti nakkisormillaan, että vanhojenpäivään on vielä 10 vuotta aikaa - eli vähintään pieni ikuisuus.

Yläkouluun siirryttäessä tilanne, ja näiden hippaloiden merkitys, alkaa pikkuhiljaa selkiytymään. Seiskaluokkalainen yhdistää kaiken hauskan (penkkarit ja vanhojen tanssit) lukioon ja uskoo opiskelijaelämän olevan pelkkää hauskanpitoa. Siitä ne unelmat yleensä lähtevät: epärealistisista ja yksittäisistä käsityksistä. Yläkoulun lopussa nuori on nähnyt jo monet penkkarit ja prinsessapäivät, ja koska hän haluaa päästä noiden upeiden päivien kulisseihin, hän kertoo opinto-ohjaajalle siitä kuinka lukio olisi ainut oikea vaihtoehto hänelle. Ei metalli- tai hoitoalaa - lukio sen olla pitää. Oikeasti hän vain haluaa päästä sotkemaan koulua, olla koulun vanhin oppilas ja kostaa kaikki kolttoset, mitä on itse joutunut kokemaan kouluvuosiensa aikana. Niinhän sitä aina. Hauskuudessa on aina kaksi puolta.

Ja vihdoin se kauan unelmoitu lukio koittaa: koeviikkoja, pitkiä esseitä ja järkyttävän pelottavat ylioppilaskirjoitukset. Kaikenlisäksi vanhojenpäivä alkaa jo stressaamaan ensimmäisenä koulupäivänä: pitää löytää siedettävä tanssikavaljeeri tai -daami sekä kerätä rahaa miljoonamekkoon, jossa ei jenkkakahvat pursota rumasti ja tissit näyttävät hyvältä. Samalla alkaa myös laihduttaminen. Lukiolainen huomaa elämänsä olevan kaikkea muuta kuin sitä ihanaa aikuisuutta, mitä 10 vuotta sitten alakoulussa abiturientteja katsellessa kuvitteli. Ja kun vanhojenpäivä vihdoin koittaa, olo saattaa aamulla kampaajalta päästessä tuntua maailman ihanimmalta. Sitä on kaunein, laihin ja silmämeikkiin on laitettu juuri oikea määrä kajaalia. Mutta sitten se alamäki taas alkaa: sukkahousuihin tulee kaunis reikä, kaupassa niin hyvältä tuntuneet kengät putoavat jalasta tai tekevät ison rakkulan kantapäähän, tanssipari viihtyy paremmin taskumatin kanssa ja esityksessä häntä täytyy tukea, jotta pysyy edes jotenkuten pystyssä. Upeaa!




Penkkarit ovat onneksi hiukan vähemmän stressaavat (tai mikä nyt vain tuntuu vähemmän stressaavalta, kun on ylioppilaskirjoitukset samaan aikaan). Penkkariasuun ei tarvitse paljoa tuhlata rahaa tai aikaa, koska nykyään riittää, kun peittää arimmat ruumiinosat. Tarvitsee vaan hoitaa itselleen penkkareitten jatkoja ajatellen vähän väkijuomaa ja ottaa selvää, mihin muut elämänsä kunnossa olevat lukiolaiset ovat menossa. Penkkaripäivänä kaivetaan edellisvuoden taskumatti varmasta piilopaikastaan ja hihhuloitetaan koulun lavalla nöyryyttäen kanssaopiskelijoita. Rekan lavalla on kylmä, kurkku tulee kipeäksi - mutta onneksi sentään ihmisille huutaminen ja vilkuttaminen on kivaa. Ja saihan sitä myös tähtäillä alakoululaisia karkeilla!

Näitä kahta lukion huippupäivää odotetaan siis jopa kymmenen vuotta; järjestellään, suunnitellaan, tuhlataan rahaa ja unelmoidaan - ja sitten ne ovat ohi muutamassa hassussa tunnissa. Mutta ei hätää: katkeruutta ei tarvitse pelätä, koska aika kultaa muistot. Jo seuraavana vuonna (jos on siis päässyt lukiosta jo pois, ja löytänyt oman paikkansa jostain muualta) sitä haikeana ikävöi lukiota ja kaikkia niitä tuskaisia aamuja, joina heräsi tietämättä edellisillasta mitään. Ja mitä fiksuuteen ja aikuisuuteen tulee - ei ne hienot juhlat ihan taidakaan olla sitä. Ruusuinen lukio.

Sex and the city -vivahteita ja tyylikästä epätoivoa...

.

On jokseenkin ristiriitaista, että sinkkuelämä Hollywoodin parrasvaloissa ihastuttaa ja tuo hymynvireen sohvaperunoiden huulille, mutta kun itsetutkiskelussa päästään pintaa syvemmälle; jokainen sinkku riutuu omissa oloissaan ja odottaa unelmansa täyttävää puolisoa. Ihminen tarvitsee ihmistä, läheisyyttä ja todisteita siitä, että on olemassa ja joku tarvitsee. Kukaan ei ole niin erakko, jotta pärjäisi kokonaisen elämän ilman syvempää kontaktia tai rakastavaa vuorovaikutusta johonkuhun (eikä nyt ole kyse legendaarisista susilapsista vaan ihan niistä tavallisen elämän kasvateista, jotka syntyvät sairaalassa ihmisten keskellä, ja jotka saatetaan hautaan kukkien kera). Herää kysymys: onko onnellinen sinkkuelämä vain silmänlumetta, vai onko todella niin, että 2000-luvulla ihmisen luontaiset tarpeet ovat tehneet äkkikäänteen ja kaikki tiedostavat yhtäkkiä olevansa täysin itsenäisiä, urasuuntautuneita bisnesmiehiä ja -naisia ilman unelmia perheestä?

Jokainen suklaalevyistä ja Carrie Bradshaw:n seikkailuista jotain tietävä tahtoo uskoa siihen median luomaan mielikuvaan, jonka mukaan sinkkuus on muodikasta, rentoa, rohkeaa ja itsenäistä. Kukapa ei haluaisi kuluttaa rahojaan New Yorkin Kings Plaza:lla tai siemailla ystävättäriensä kanssa Mansikka Margaritoja huippukalliissa pariisilaisessa ravintolassa? Carrien ja kamujen mielestä miesten perässä juokseminen on liikuntalajeista turhin - ja kalorit kulutetaankin korkokenkien sovittelussa. Amatöörit (luokittelen itseni näihin) ovat ottaneet kenkäjutuista monesti mallia ja lonkuttelevat sitten naama tuhannella mutrulla uusilla "piikkareillaan" nupulakivikaduilla (kun se kävely ei sitten loppujen lopuksi luonnistunutkaan kuin elokuvissa). Eikä kukaan varmasti voi väittää vastaan siinäkään, että miehet eivät ole ollenkaan niin täydellisiä kuin ensitapaamisella voisi olettaa. Sinkkuelämä näissä puitteissa on siis aivan luksusta: suorastaan rahansäästöä ja ongelmien karttamista.

Vaikka sinkkuus saattaa kuulostaa hohdokkaalta pröystäilyltä ja irtosuhteiden harjoittamiselta, sitä se ei kuitenkaan todellisuudessa useinkaan ole. Glitteristä sinkkuelämää viettävät saattavat joskus yrittää keksiä täytettä puuttuvaan sydänlohkoon tai peittää todellisia tarpeitaan aivan päinvastaisen roolin alle. Hauskaa voi toki olla ilman parisuhdettakin, mutta useimmiten sinkuksi kutsuttu kohtaa elämässään ylenkatsovia asenteita, sääliviä kysymyksiä parisuhdetilanteesta - ja synonyymeja kuten vanhapiika. Sinkku -sanana voi toisessa merkityksessään olla siis hyvinkin itsetuntoa romahduttava. Monilla on se käsitys, että sinkut luokitellaan ei-suosittujen -kastiin, ja sen verukkeella yritetään pinnistellä huonossakin suhteessa ja pitää sitä kuviteltua imagoa/roolia yllä. Kuka sellaisenkin sanan on keksinyt kuin 'imago'? Itse pyrin välttämään rooliennakkoluuloja, elää vain ja ainoastaan omaa elämääni sekä koettaa luoda ystävyyssuhteeni sen varaan, mitä kahden ihmisen välillä on - eikä sen, onko ystäväehdokkaalla suosittu miesystävä käsipuolessa.

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että sinkkuus ei ole ilmiönä kovinkaan ihmeellistä tai tavoiteltavaa muodin vuoksi. Sinkkuus voi olla henkilökohtainen valinta (ja hyvä sellainen), mutta samaan aikaan joku odottaa kärsimättömästi Prinssi Uljasta saapuvaksi. Sinkkuus on luonnollista. Se on osa rakkauselämää: kuinka voisi unelmoida ja etsiä sitä unelmat täyttävää puolisoa, jos ihmissuhteet olisi määrätty ja kaiverrettu Kymmenen käskyn tavoin kivilaattaan jo ennen syntymäämme?



Huom! Naisethan ovat täydellisiä.

Lämpömittari reilusti pakkasen puolella

.
Tiedättekö te, mikä näissä kirpeissä talvipäivissä oikein on vikana? Miksi sitä ei vain voi nauttia siitä pakkasen tuomasta huurteesta hiuksissa, jäätyneestä nenänpäästä ja kohmeisista jaloista? Eikö ole ihanaa, että pakkaspäivinä saa käyttää erivärisiä pipoja, kietoa kaulahuivilla kasvot piiloon kuin Arabiamaissa konsanaan ja käyttää villasukkia ihan luvallisesti vuorokauden ympäri? Mutta kun siis mikäänhän ei mene niinkuin olisi fiksuinta. Kaikesta löytyy aina valitettavaa, ja tukala olotila hengityksen kosteuttaman kaulahuivin koskettaessa ihoa saa hetkellisesti inhoamaan ulkona liikkumista.

Itse pidän viileistä vuodenajoista, mutta kyllä -27 lämpömittarissa on jo aivan liikaa. Eikä kylmyydestä seuraa mitään muuta kuin kaukokaipuu jonnekin lämpimään palmulandiaan ja ahdistus rahatilanteen kurjuudesta. Lämpömittari on muutenkin ihan utopistinen nimi talvilukemille. Olisi jokseenkin suotavampaa (ja nimenomaan realistisempaa), jos lämpömittaripakkauksessa sitä ostettaessa lukisi: "Lämpömittari ja pakkasmittari samaan hintaan samassa härvelissä!"



Ja miten laihduttaminen onnistuukaan pakkassäillä? Jos on ollut etukäteen viisas ja hankkinut suosittuja Wii-playstation -pelejä tai "Joogaa elämäsi kuntoon" -dvd:itä kirjastosta, ei ole mitään ongelmaa. Sitä sitten vaan hikoilee nätisti omassa olohuoneessa ja nauttii elämästä oman kodin lämmössä. Mutta mitä tekevätkään järinperin suomalaiset? He uhmaavat alkavaa jääkautta (tai Siperiaa) ja uskaltautuvat igluistaan ulos saadakseen pudotettua muutaman kilon - ja vain koska lääkäri on nimenomaan sanonut ulkoilman tekevän hyvää. Radiota kuunnellessa kävely on hieno tapa purkaa ajatuksia pitkän päivän päätteeksi, mutta toinen juttu onkin sitten nämä suositut talviurheilulajit. Paleltumien lisäksi saadaan peput mustelmille luistelukentällä ja naapurin lasten ivailut siihen päälle. Tai mikä vielä pahempaa: suksesta silmään ja kuukausi sairaslomaa. Kyllä se talviurheilu on terveellistä!