Raikasta ilmaa ja nakkisoppaa

Elokuun lopulla oli JäMen (täkäläinen partiolippukunta) syyskauden avajaiset ja suunnistettiin lippukunnan voimin Sipoonkorven kansallispuistoon. Vaellettiin noin 6km:n reissu vaativassa ja paikoittain jyrkässä Sotungin Kalkkiruukin luontopolulla. Välillä kalliota kiivetessä tuntui kuin olisi kavunnut lipputankoa ylöspäin. 

Luontoon.fi -sivusto osaa kertoa meidän reissunähtävyyksistä tällaista: 

"Kalkkiruukin luontopolku kiertää pelto- ja metsämaisemissa perinteisellä kalkkikaivos- ja maatalousalueella Vantaan Sotungin kylän tuntumassa. Kalkkiruukin alue on vanhoja Håkansbölen kartanon maita. Perinteisten maatalouselinkeinojen lisäksi alueella on harjoitettu kalkinlouhintaa ja -polttoa. Arkeologit eivät ole löytäneet merkkejä ruukkialueesta polun tuntumasta, kalkkilouhoksia ja kalkkiuuneja kylläkin."

 Kalkkilouhos täynnä vettä

Mulle ei selvinnyt, että milloin näitä kalkkilouhoksia ja -uuneja on tarkalleen ottaen käytetty, mutta villinä veikkauksena, että joskus 1800-luvun lopulla. Syvyyttä maasta kiviharjanteen korkeimpaan kohtaan oli jotakuinkin 13 metriä eli yhden kuusenmitan verran. 

 Ja siinä teille niitä tuuheita kuusia

Maasto tosiaan oli vaihtelevaa: välillä olimme sammalmetsässä, välillä tiheässä ja karussa kuusikossa ja välillä korkealla kalliolla. Matkan aikana satoi vettä, mutta lapsista reissunteko tuntui kivalta siitä huolimatta. Kun oli varannut mukaan lämpimiä vaihtovaatteita ja sadevarusteet, niin ei ollut mitään hätää. Minäkin pärjäsin saappaisillani koko matkan - vaikkakin välillä hirvitti kivuta niillä ylös ja alas märkää kallionjyrkännettä kivikkoineen ja kantoineen.

"Korkeimmalta kalliolta, Högbergetiltä, avautuu näköala yli metsien Vuosaaren satamanostureille saakka."

Sattuipa muuten olemaan myös ihan virallinen Retkipäivä ja nähtiin alueella paljon eri-ikäisiä retkeilijöitä lapsista ulkomaalaistaustaisiin marjanpoimijoihin.

 Erikoisesti muodostunut kallioseinämän alaosa... 

Ihaninta sateisessa ja pilvisessä ulkoilussa oli se, että se kostea ja raikas ilma teki tosi hyvää. Muutaman kerran vaelluksen aikana pysähdyttiin harjoittelemaan erinäisiä partiojuttuja. Iltapäivällä saavuimme laavulle, jossa valmistettiin porukalla nakkikeittoa. Jokainen voi kuvitella, minkälainen show oli, kun 40 lasta (suurin osa eka-tokaluokkalaisia) yritti omien puukkojensa kanssa pilkkoa alustaltaan lipeäviä porkkanoita ja kovia, raakoja perunoita...

 Nakkikeitto porisee

 Positiivista päiväretkessä on ehdottamasti kevyt reppu!

Omena-kaurajuttua vaniljakastikkeella, namnam

Tehtiin yhden mun lauman sudenpentupojan kanssa parityönä jälkkäri puoliksi. Jos nakkikeitto oli hyvää, niin tuo avotulessa valmistunut omenaherkku oli sitäkin suussa sulavampaa! 

Tähän mun hektiseen arkeen tämä partiotouhu on kyllä ehdottomasti parasta lääkettä. Ollaan aina ulkona ja nautitaan sellaisista asioista, joilla ei tarvitse stressata päätään yhtään. Toki siinäkin on koko ajan kasvatus ja toisista huolehtiminen läsnä, mutta se on kuitenkin vapaaehtoista ja vähän kuin harrastus. Ihanaa! Seuraava tällainen ihan reilu vaellus meidän oman lauman kesken tulee olemaan loka-marraskuun tienoilla. 

Tämän partioviikonlopun jälkeen oon myös käynyt yhdellä seurakunnan eskari-ekaluokkalaisten päiväleirillä, sairastellut flunssaa ja poskiontelotulehdusta (ja laittavat minut myös astmatesteihin), tenttinyt mun elämän ensimmäisen yliopistotentin aiheesta konstruktivistinen oppimisteoria verrattuna aikaisempiin opetus- ja oppimismalleihin sekä osallistunut työhyvinvointikoulutukseen, mikä toivottavasti auttoi työyhteisöämme pääsemään kaikessa hyvään alkuun.

Reippautta, reippautta. Ja lepoa sinne johonkin väliin. Kuitti. 

Maailman pelastusta

Mun oli tarkoitus päivittää jo noin pari-kolme viikkoa sitten, mutta muut ajatukset veivät mennessään. Oikeasti juuri tässä kohtaa piti lukea mun arjesta ja siitä, kuinka oon saanut täytettyä kalenterin täpösen täyteen ja että harjoittelen ajanhallintaa. Siinä kohtaa, kun teksti alkoi olla valmis ja oikoluin sen, niin painoin tietoisesti delete-nappia. Ei sitä pitänytkään koskaan julkaista. Se oli vain mulle itselleni pieneksi huomautukseksi, että: "Hetkonen hei, hellitä vähän!"

Mun syksyn kulkuun kuuluvat nämä asiat - tässä samaisessa järjestyksessä: Työ, opiskelu, partio ja seurakunta. Nuo neljä sanaa voisi tiivistää kahteen sanaan: lapset ja kasvatus. Nuo kaksi sanaa voisi tiivistää yhteen sanaan: unelmatyö. Sitä kohti tässä pikkuhiljaa pakerrataan ja aherretaan ja puserretaan - ja sitä myös koko ajan tehdään. 

Ihanaa, kun voi käyttää saappaita :)

Iltarusko Kavalanjärvellä

Kuuluu mun elämään toki VÄHÄN muutakin. Olen ajatuksissani lähes alati perheeni ja ystävieni luona, ja pyrin pitämään yhteyttä sen verran kuin vain mahdollista. Yritän löytää sitä kaiken perustana olevaa motivaatiota ja voimaa arjen pienistä asioista, ja huomata edistymistä monenlaisissa ammatillisissa asioissa. Toisinaan huomaan olevani liiankin sitoutunut siihen, että kaikilla maailman lapsilla olisi parempi olo ja heistä kasvaisi sivistyneitä yhteiskunnan jäseniä, johon kasvatus tähtää.

Toppuuttelen itseäni siinä, ettei yksi ihminen voi pelastaa kaikkia maailman lapsia. Että kyllä se 1000 lasta mun elämän aikana riittää, jos tätä vauhtia  (lue: kaikki mun tekeminen - jopa vapaa-ajalla - liittyy varhaiskasvatukseen) jatkuu. Tai jos vaikka vaan yhdelle lapselle näistä kaikista jäisi sellainen olo, että elämä on kaiken arvoista, niin sitä voisi sitten itsekin tietää tehneensä jotakin oikein.

Ja tuntuu, että tässä samalla tekee itselleen hyvää, kun haluaa muille hyvää ja rakastaa niitä kaikkia pikkuvilperttejä, jotka aloittelevat taivaltaan.