Viime viikolla kärsin jälkitaudin jälkitaudista. Lääkäri laittoi minut petilepoon tiistaina ja melko hyvin siellä pysyinkin - ainakin lauantaihin asti. Perjantai-iltana en enää kestänyt (liekö mökkihöperyys iskenyt tässä vaiheessa) ja siivosin sitten joutessani koko asunnon suihkuhuoneen lattiaa ja keittiönkaappien ovia myöten. Taisin myös istuttaa muutamat kesäkukat, joista oli kuvia edellisessä parveketta koskevassa päivityksessä. Leivoin myös yhden kaksikerroksisen - ja ainakin satavaiheisen - suklaakakun.
P:llä oli 24-vuotis syntymäpäivät lauantaina ja niitä juhlittiin sitten lähinnä mun vanhempien voimin. Heidän kyydillään Kotkasta olivat tulleet myös mun ihanat veljentytöt visiteeraamaan kummitätiä ensimmäisen kerran. Ensimmäiset kysymykset heiltä heti ovesta sisään päästyään olivat: "Mitä ruokaa siä oot laittanu? Onks sul mitää kakkuu? Minkä yllätyksen siä järjestit P:lle?"
Noh, olihan mulla ruokaa ja vähän herkkujakin. Ruoaksi valmistin suurella rakkaudella ihan lapsien masuja ajatellen ranskalaisia, nuggetteja ja nakkeja. Siitä ne keksivät sanoa, että: "Santtu on maailman paras ruoanlaittaja!", johon puolestaan kälyni sanoi myöhemmin, että: "Eikös se niin ole, että lapselle paras kokki ei ole se, joka laittaa parasta ruokaa vaan se, joka laittaa lapsen lempiruokaa."
Synttärikakkua nautiskeltiin parvekkeella kahvin ja mansikoiden kera
Kakku oli tosiaan sitten kaiken kruunaava ja suussa sulava ihme. Sain ohjeen työkaverilta, ja kyllä tämä ko. kakku oli niin helppo tehdä, että aion tehdä sitä seuraavan kerran jo juhannukseksi. Siinä oli tuskaisen monta vaihetta ja myönnettäköön, että suklaat kärisivät mustuuttaan vähän väliä (lue: paloivat), mutta onneksi sitä ei huomannut kakkua syödessä. Oho. Olen perinteinen leipoja, joka antaa ensin vieraiden syödä herkkua, kuuntelee kehut ja sen jälkeen tokaisee sen pienen kommervenkin tai ällöyden, mikä meni vikaan sen herkun tekemisessä... Ensi kerralla otan pelkästään kiitokset vastaan.
Kummitytön mekossa oli kuulemma "ilmiselvät S ja P"...
Oli mukava syntymäpäivälauantai, vaikka ajoittain tuntuikin, etten olisi vielä ollut aivan terve kaikkeen touhuiluun. Olin kuitenkin hetken ulkona ensimmäistä kertaa viikkoon ja se tuntui hyvältä, aurinko ainakin. Omalla pihalla luonto oli herännyt eloon ja Halosenniemessä oli yhtä kaunista kuin joka kesänä.
Käveltiin Halosenniemessä jäätelöitä syöden ja haisteltiin kukkien tuoksua. Omenapuu kukki ihanasti ja löysin myös vasta ilmestyneitä kauniita kieloja. Metsä on vehreimmillään juuri nyt ja aion kyllä nauttia siitä heti, kun olen täysin varma siitä, että tämä tautipahanen on täysin ohi.
Tällä viikolla on luvassa töitä, juhlia ja ehkä jotain, mistä voisi napata muutaman kuvan tänne. Onnea kaikille tämän kevään valmistuneille ja uusille ylioppilaille! Kohti uusia haasteita!
