"Teknologiakeskittynyt elämäni"

Täällä Kyproksella ollessani lähes kaikki omistamani elektroniikka on jollakin tavalla tiltannut, aloittanut outoja toistoja tai kuollut.

Mun kännykkäni, armas Nokia, teki jo kesän lopusta asti sitä, että viestejä poistellessa se tilttasi. Kun sitä yritti saada uudestaan käyntiin, se ei suostunut. Se vänkäsi vastaan ja sai väh. puoli tuntia yrittää käynnistää sitä uudelleen. Jotenkin siihen sitten kyllästyin, kun muutettiin tänne Limassoliin. Menin kauppaan ja ostin halvimman - kestävimmän näköisen kuitenkin - puhelimen, mitä löytyi. Kotona kävi sitten ilmi, että puhelin on antiikkinen (muistattehan Nokian 3310:n?), mutta sataprosenttisesti varmasti toimii seuraavaan kivikauteen saakka. Ei paha. Suomeen palatessani aion ostaa uuden puhelimen ja pitää tämän ancient-kapistuksen pahoja päiviä varten tallella.

Toinen mukava pieni vastoinkäyminen oli se, kun rakas Olympus -digikamerani alkoi tehdä asioita oman mielensä mukaan. Päällisin puolin kaikki oli täydellisesti (nämä ovat yleensä kaikista pahimpia!), mutta sitten kun yritti ottaa kuvia niin ne olivat kokonaan joko mustia tai valkoisia. Ei sellaisilla kuvilla tee yhtään mitään. Tosi hienoja värejä molemmat, mutta kuvien tarkoitus on näyttää asioita, ei antaa katsojalle täysin vapaata mielikuvitusta aiheesta ja kuvauskohteesta. Ja valitettavasti Olympus päätti retkensä Kyproksella oloni ensimmäisen viikon aikana, mikä harmittaa oikeasti.

Ja viimeinen, muttei vähäisin: kullanmuru tietokone-Acer, jota itse katselin muutaman vuoden. Veljeni oli katsellut sitä ennen minua saman verran ja sitten antoi sen minulle ostaessaan uuden. Acer toimi pari ensimmäistä viikkoa täällä Kyproksella ja sitten yhtenä kohtalokkaana päivänä - padam! Se ei suostunutkaan käynnistymään enää. Kun painoi virtanappia; se käynnistyi sekunniksi, mutta sitten simahti. Ja simahduksen jälkeen välittömästi alkoi itse käynnistämään itseään ja simahti taas. Tätä jatkui yhtenäkin iltana 4h, koska akku oli täynnä. Tietokone oli repussani kiinni ja siellä se itse ruksutteli: käynnisti ja simahti, käynnisti ja simahti, käynnisti ja simahti...

Tietokonetta olen näyttänyt vaikka kelle, mutta se taitaa tosiaan olla jo vähän vanhahko. Rest in peace. Olen niin teknologiakeskittynyt elämässäni, että mulla oli koto-Suomessa toinenkin kannettava tietokone, joka lensi Euroopan halki mun luo, ja jolla parhaillaan kirjoitan. Sentäs tämä asia kääntyi parhain päin, vaikkakin ei pitkäaikaisen ystävän, Acerin, poislähtö hirveästi edelleenkään naurata. 

Silitelkää laitteitanne, ihmiset. Ehkä ne siten kestäisivät paremmin...

Day 30 – One last moment

Mitä? Viimeinen hetki?! Onko vihdoinkin se hetki, kun tämä haaste loppuu? Selvitinkö sen tosiaan vuodessa?

'Hetki' sanana muistuttaa mua aina tästä:



Ja niin kuin joku saattoi huomata niin tämä ihminen nimeltä George lauloi tätä komeasti eesti keelel, mutta tästä samaisesta laulusta on myös olemassa ihan suomenkielinen versio. Laulu on komea ja hieno molemmilla kielillä. (Ja selvennykseksi vielä, että tämä laulu muistuu mieleeni sanasta 'hetki', koska ala-asteella tämä oli meidän kuoro-ohjelmistossamme).

'Viimeinen' sanana ei tuo mieleen mitään - tai ehkä jos Youtubea ja sen kattavaa biisivalikoimaa tässä alkaa ruotimaan, niin Nylon Beatilla on tämä eräs tämänniminen kipale. Ja sitten on sellainen romaani kuin Viimeinen mohikaani (luultavasti jotakin äitin kirjahyllystä tai ainakin luetuista löytyvää materiaalia). Ja tämä pikkupoikien seikkailusta kertova elokuva Stand by me, sen suomennos on 'Viimeinen kesä'.



Ps. Nyt tekisi mieli katsoa Stand by me! Siinä on se junanraide-kohtaus - ja iilimatoja! Ja myös se nuotiokohtaus! Oihvoih.

Day 29 – Your aspirations

Yleisesti elämässä pyrin siihen, että koitan elää päivän kerrallaan turhia etukäteen murehtimatta. Olen taipuvainen huolehtimaan kaikesta - ja kaikkien puolesta (niin kuin oma elämä ei riittäisi). Siitä pyrin eroon...

Mun täytyy useasti toitottaa itselleni, että asioilla ON olemassa tärkeysjärjestys ja listaan asioita jatkuvasti mielessäni. Ja sen myös koitan pitää mielessä, että koittaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Sehän se vasta stressaavaa onkin, jos koittaa samaan aikaan tehdä esim. kaiken. Vaikka ihmisellä on aika monta raajaa ja aistia niin ei varmasti ole tarkoitus, että samanaikaisesti oikealla kädellä laitetaan lamppua kattoon; vasemmalla kädellä levitetään aurinkorasvaa; oikealla jalalla rapsutetaan koiraa ja vasemmalla jalalla venytellään; oikealla korvalla kuunnellaan radion uutislähetystä ja vasemmalla televisiosta huonoa kreikkalaista saippuaoopperaa. Samalla voi myös harjoitella vaikkapa lausumaan runoja, jos haluaa oikein elvistellä...

Mutta siis pyrin tosiaan olemaan murehtimatta - ja siinähän sitä murehtimista vasta onkin... :D

PS. Liiasta murehtimisesta ja stressistä tulee sellainen vatsahaava-ongelma. Luin vähän netistä ja se ei taida olla mikään kauhean kiva pikkulisä elämään...

Day 28 – Something that you miss

Ikävöinti on mulle todella, todella helppoa. En ikinä lakkaa ikävöimästä, koska aina on jotakin, mitä elämästä uupuu. Se ei ole välttämättä pistävää, ilkeää ikävää - vaan sellaista jokapäiväistä kaipuuta tai unelmointia jostakin, miten asiat voisivat olla.

Ollessani täällä Kyproksella kaukana kaikesta siitä, mitä mun elämä oikeasti on, ymmärrän paljon myös itsestäni. Kaipaan täällä omaa kotia Järvenpäässä ja sitä, kuinka jo iltaisin pistän kahvinkeittimen valmiiksi aamua varten (suodatinkahvia erityisesti kaipaan!). Kaipaan Suomeen jäänyttä kampaamoshampoota, mikä tuoksuu karkeilta. Kaipaan Jymy-koiraa ja sen tuoksua (tai hajua, koska välillä minusta tuntuu, että sen varpaat hikoilevat). Kaipaan perhettä ja ystäviä. Kaipaan joitakin ruokia kuten kymiläisiä Possoja ja Vaasan Ruispaloja. Kaipaan sitä, kun Kotkan kotona kuulee isän soittavan kitaraa alakerrassa. Kaipaan sitä, kun ihmiset puhuvat suomea. Kaipaan sitä tunnelmaa, kun iltaisin on niin pimeä, että tekee mieli laittaa kynttilöitä palamaan. Kaipaan saunomista. Kaipaan pianoani ja laulamista sen äärellä. Kaipaan suomalaisia maisemia. Kaipaan vaikka mitä. 

Kaipaan syksyä. Tuntuu kummalliselta kaivata jotakin sellaista, mikä ei edes ole järin miellyttävä. Silti jokin syksyssä kutsuu. Ehkä se on se, että sen jälkeen tulee talvi. Ja talvella voi jo alkaa taas odottaa sitä, kuinka kevät muuttaa kaiken kesäksi. 

Tämän syksyn kestän kuitenkin täällä Kyproksella ilman harmaita sateita ja kylmiä varpaita aamuisin. Kestän kyllä. Vain yksi syksy elämästäni. Ja oikeasti olen ehkä ihan vähän onnellinen myös siitä, etten ole kipeä nyt niin kuin normaalisti syksyisin... 

Day 27 – Your favorite place

Mun lempipaikat ovat harvassa, mutta niitä kuitenkin on.

Yksi aivan erityinen lempipaikka on, kun on toisen sylissä tai halaa muita ihmisiä. Siinä on hyvä olla. 

Lempipaikaksi voisi myös sanoa auton ja tarkemmin kuljettajan paikan. Kukapa ei tykkäisi siitä tunteesta, kun voi ajaa minne haluaa, ajaa hiljaa tai lujaa, pysähtyä milloin haluaa jne? Yksin ajellessa on myös jotenkin todella rentouttavaa, kun saa vain ajaa, kuunnella mitä musiikkia ikinä haluaa, olla omissa ajatuksissaan ja tietää, että on koko ajan matkalla määränpäähän. 

Tykkään myös olla kotona. Tykkään olla mökillä. 

Ja yksi lempipaikka, missä käyn usein Kotkassa ollessani on "uimakallio". Se on niemukkeessa Itärannan ja Liisanniemen välillä. Siellä on semmoinen pieni kalliopläntti, missä jo ennen muinoin mun oma isäni kävi lapsena uimassa sisarustensa ja kavereidensa kanssa. Jotenkin se paikka, meri ja kaikki, on hienoa ja siellä piipahtaminenkin tekee mielen paljon levollisemmaksi. Ja silloin, kun Jymy oli vielä lenkkikunnossa (nyt se on vaan lenkkimakkara -kunnossa) me käytiin siellä joka päivä ja senkin takia siitä tuli mulle tärkeä paikka. Mun ja Jymyn yhteinen pölhöilymesta. 

Day 26 – Your fears

Tätä haastetta ei tarvitse ainakaan liikaa miettiä, koska yksinkertaisesti pelkään käärmeitä yli kaiken. Meinasin ensin, että voisin laittaa kuvan tähän, mutta mun pelko (tää on kyllä jonkinlainen fobioiden fobia) on sitä luokkaa, etten voi katsoa kuvaakaan.

Muutama esimerkki tästä pelosta:

Luin lukiossa psykologian ykköskurssin kokeeseen ja yhdellä sivulla oli käärmeestä kuva. Kirja lensi lattialle ja sydän meinasi revetä. Siihen jäi sen sivun lukeminen sitten: soitin kaverille ja pyysin nätisti lukemaan sen aukeaman mulle. Joo, ihan totta. On totta, että se on vain kuva eikä se tee siinä kirjan sivulla mulle mitään, mutta se tuntuu silti pahalta. Ja on myös jännä, että se kirja lentää ennen kuin aivot ehtivät tiedostaa, että siinä sivulla tosiaan on käärme. Eli silmät välittävät aivoille tiedon ja refleksinomaisesti fobia iskee - jopa ennen kuin ehtii ajatella asiaa? Jännä.

Olen nähnyt käärmeitä oikeassakin elämässä ja oikeissa metsissä, en vain kirjoissa ja eläintarhoissa. Ne eivät ole koskaan pistäneet mua (johtuu kyllä varmasti tosin siitä, että miä juoksen LUJAA, jos tiedostan sellaisen sihisijän olemassaolon). Esimerkiksi silloin, kun olin mökillä juuri tullut ravustamasta ja näin käärmeen: silloin kyllä rapuämpäri lensi komeassa kaaressa ja ennen kuin muut ehtivät tiedostaa asian - olin jo kaukana. Iskä sitten paljain jaloin meni sinne tallomaan kyyn päälle ja äiti voivotteli melkein sydärin saaneena vieressä. Äiti sanoi heti tienneensä, että jossain oli käärme, kun olin juossut kuulemma kovaa :D Ja niitä rapuja myös sitten etsittiin sieltä pusikoista sen jälkeen, ihan kiva...

Tällaista.

Day 25 – A first

Hei taas pienoisen tauon jälkeen suuri lukijakunta. Haasteella jatkuu sen kummemmitta puheitta (oon tehnyt tätä mokomaa haastetta jo kohta vuoden ettäettä). Noniin.

Ensimmäinen... ilta Kyproksella.

Olen nyt suorittamassa kansainvälistä vaihtoa Kyproksella, ja täältä saisi useammankin "ensimmäinen" -asian. Kuitenkin, taisi olla elokuun loppupuolta, kun saavuttiin pitkän päivän jälkeen Larnakan lentokentältä Nicosiaan. Meillä ei ollut varsinaisesti selvillä, missä yövyttäisiin, joten tunnelma oli aika korkealla.

Lähtöpäivän aamuna M:n äiti oli kuitenkin soitellut puheluita ja meillä oli mahdollisuus vähän halvempaan majoitukseen eräässä hotellissa. Mentiin sinne, selitettiin asiamme ja ne tunki meidät asuntoon, jossa oli kolme makuuhuonetta (vain 7 sänkyä yhteensä), olohuone, keittiö ja muutama kylpyhuone. Olisin ollut kiitollinen kyllä ihan minkälaisesta huoneenmurjusta tahansa - oli ihanaa, kun oli katto pään päälle seuraavaksi yöksi.

Mutta nyt päästään itse asiaan. Nälkäisenä ja ruosteisella englannin kielen taidolla lähdettiin etsimään ruokaa, ja päädyttiin istuskelemaan ensimmäiseen vastaantulevaan ravintolanmurjuun. Siinä sitten nopea vilkaisu menuun ja ruoka oli tilauksessa. Ravintola oli tyhjä (myöhemmin selvisi, että kyproslaiset lähtevät ulos syömään vasta aikaisintaan yhdeksältä illalla) meitä lukuunottamatta.

Ruoka tuli sitten loppujen lopuksi - ja kuinka ihanaa olikaan, kun huomasin että mun annos oli lautasellinen kananmaksaa. Ja siis todellakin VAIN lautasellinen sitä liialla sitruunavedellä kostutettua maksaa. PELKÄSTÄÄN sitkeitä maksapalleroita.

Note to myself:
Never order chicken liver because you won't eat it.