Lukio on elämän ihaninta aikaa

.
Jo pienet alakoululaisetkin tietävät, että helmikuun puoliväli on lukiomaailmassa pyhitetty kakkos- ja kolmosvuosikurssilaisten hippaloihin. Kaikki alkaa siitä, kun pieni alakoululainen odottaa kylmissään pihalla joitakin abiturientteja. Koulun pihalle ajaa muutama rekka täynnä kiljuvia hassunnäköisiä ihmisiä, ja alakoululaista saattaa jopa vähän pelottaa. Sitten rekasta lentää karkkeja maahan ja ne ihmiset siellä rekassa edelleen kiljuvat. Lapsilauma säntäilee kovien karkkien perässä, yksi saa tikkarista silmään ja joku jää kokonaan ilman. Nämä isot abiturientit lähtevät muutaman minuutin päästä pois. Oliko niillä jonkinlaiset naamiaiset? Sillä yhdellä oli ainakin hurjan pelottava naamari..

Seuraavana aamuna nähtyään unta Elviksistä ja Minni Hiirestä tämä pieni alakoululainen kulkee kasvot kankeana parijonossa isojen ihmisten kouluun ja näkee paljon kauniita naisia prinsessamekkoihin sonnustautuneina. Naisten hiukset kimaltavat kuin Disneyn Ruususella konsanaan ja suurimmalla osalla on prinssi, johon romanttisesti nojailla. Siellä ne kauniit aikuiset sitten pyörähtelevät upeiden musiikkien tahtiin ja niillä ei ilmekään värähdä - niin hienoja aikuisia ne ovat. Kun tanssit on katseltu ja on aika lähteä takaisin omalle koululle; opettaja kertoo, että jokusen vuoden päästä hekin ovat siellä tanssimassa. Pieni alakoululainen laskee nopeasti nakkisormillaan, että vanhojenpäivään on vielä 10 vuotta aikaa - eli vähintään pieni ikuisuus.

Yläkouluun siirryttäessä tilanne, ja näiden hippaloiden merkitys, alkaa pikkuhiljaa selkiytymään. Seiskaluokkalainen yhdistää kaiken hauskan (penkkarit ja vanhojen tanssit) lukioon ja uskoo opiskelijaelämän olevan pelkkää hauskanpitoa. Siitä ne unelmat yleensä lähtevät: epärealistisista ja yksittäisistä käsityksistä. Yläkoulun lopussa nuori on nähnyt jo monet penkkarit ja prinsessapäivät, ja koska hän haluaa päästä noiden upeiden päivien kulisseihin, hän kertoo opinto-ohjaajalle siitä kuinka lukio olisi ainut oikea vaihtoehto hänelle. Ei metalli- tai hoitoalaa - lukio sen olla pitää. Oikeasti hän vain haluaa päästä sotkemaan koulua, olla koulun vanhin oppilas ja kostaa kaikki kolttoset, mitä on itse joutunut kokemaan kouluvuosiensa aikana. Niinhän sitä aina. Hauskuudessa on aina kaksi puolta.

Ja vihdoin se kauan unelmoitu lukio koittaa: koeviikkoja, pitkiä esseitä ja järkyttävän pelottavat ylioppilaskirjoitukset. Kaikenlisäksi vanhojenpäivä alkaa jo stressaamaan ensimmäisenä koulupäivänä: pitää löytää siedettävä tanssikavaljeeri tai -daami sekä kerätä rahaa miljoonamekkoon, jossa ei jenkkakahvat pursota rumasti ja tissit näyttävät hyvältä. Samalla alkaa myös laihduttaminen. Lukiolainen huomaa elämänsä olevan kaikkea muuta kuin sitä ihanaa aikuisuutta, mitä 10 vuotta sitten alakoulussa abiturientteja katsellessa kuvitteli. Ja kun vanhojenpäivä vihdoin koittaa, olo saattaa aamulla kampaajalta päästessä tuntua maailman ihanimmalta. Sitä on kaunein, laihin ja silmämeikkiin on laitettu juuri oikea määrä kajaalia. Mutta sitten se alamäki taas alkaa: sukkahousuihin tulee kaunis reikä, kaupassa niin hyvältä tuntuneet kengät putoavat jalasta tai tekevät ison rakkulan kantapäähän, tanssipari viihtyy paremmin taskumatin kanssa ja esityksessä häntä täytyy tukea, jotta pysyy edes jotenkuten pystyssä. Upeaa!




Penkkarit ovat onneksi hiukan vähemmän stressaavat (tai mikä nyt vain tuntuu vähemmän stressaavalta, kun on ylioppilaskirjoitukset samaan aikaan). Penkkariasuun ei tarvitse paljoa tuhlata rahaa tai aikaa, koska nykyään riittää, kun peittää arimmat ruumiinosat. Tarvitsee vaan hoitaa itselleen penkkareitten jatkoja ajatellen vähän väkijuomaa ja ottaa selvää, mihin muut elämänsä kunnossa olevat lukiolaiset ovat menossa. Penkkaripäivänä kaivetaan edellisvuoden taskumatti varmasta piilopaikastaan ja hihhuloitetaan koulun lavalla nöyryyttäen kanssaopiskelijoita. Rekan lavalla on kylmä, kurkku tulee kipeäksi - mutta onneksi sentään ihmisille huutaminen ja vilkuttaminen on kivaa. Ja saihan sitä myös tähtäillä alakoululaisia karkeilla!

Näitä kahta lukion huippupäivää odotetaan siis jopa kymmenen vuotta; järjestellään, suunnitellaan, tuhlataan rahaa ja unelmoidaan - ja sitten ne ovat ohi muutamassa hassussa tunnissa. Mutta ei hätää: katkeruutta ei tarvitse pelätä, koska aika kultaa muistot. Jo seuraavana vuonna (jos on siis päässyt lukiosta jo pois, ja löytänyt oman paikkansa jostain muualta) sitä haikeana ikävöi lukiota ja kaikkia niitä tuskaisia aamuja, joina heräsi tietämättä edellisillasta mitään. Ja mitä fiksuuteen ja aikuisuuteen tulee - ei ne hienot juhlat ihan taidakaan olla sitä. Ruusuinen lukio.

Sex and the city -vivahteita ja tyylikästä epätoivoa...

.

On jokseenkin ristiriitaista, että sinkkuelämä Hollywoodin parrasvaloissa ihastuttaa ja tuo hymynvireen sohvaperunoiden huulille, mutta kun itsetutkiskelussa päästään pintaa syvemmälle; jokainen sinkku riutuu omissa oloissaan ja odottaa unelmansa täyttävää puolisoa. Ihminen tarvitsee ihmistä, läheisyyttä ja todisteita siitä, että on olemassa ja joku tarvitsee. Kukaan ei ole niin erakko, jotta pärjäisi kokonaisen elämän ilman syvempää kontaktia tai rakastavaa vuorovaikutusta johonkuhun (eikä nyt ole kyse legendaarisista susilapsista vaan ihan niistä tavallisen elämän kasvateista, jotka syntyvät sairaalassa ihmisten keskellä, ja jotka saatetaan hautaan kukkien kera). Herää kysymys: onko onnellinen sinkkuelämä vain silmänlumetta, vai onko todella niin, että 2000-luvulla ihmisen luontaiset tarpeet ovat tehneet äkkikäänteen ja kaikki tiedostavat yhtäkkiä olevansa täysin itsenäisiä, urasuuntautuneita bisnesmiehiä ja -naisia ilman unelmia perheestä?

Jokainen suklaalevyistä ja Carrie Bradshaw:n seikkailuista jotain tietävä tahtoo uskoa siihen median luomaan mielikuvaan, jonka mukaan sinkkuus on muodikasta, rentoa, rohkeaa ja itsenäistä. Kukapa ei haluaisi kuluttaa rahojaan New Yorkin Kings Plaza:lla tai siemailla ystävättäriensä kanssa Mansikka Margaritoja huippukalliissa pariisilaisessa ravintolassa? Carrien ja kamujen mielestä miesten perässä juokseminen on liikuntalajeista turhin - ja kalorit kulutetaankin korkokenkien sovittelussa. Amatöörit (luokittelen itseni näihin) ovat ottaneet kenkäjutuista monesti mallia ja lonkuttelevat sitten naama tuhannella mutrulla uusilla "piikkareillaan" nupulakivikaduilla (kun se kävely ei sitten loppujen lopuksi luonnistunutkaan kuin elokuvissa). Eikä kukaan varmasti voi väittää vastaan siinäkään, että miehet eivät ole ollenkaan niin täydellisiä kuin ensitapaamisella voisi olettaa. Sinkkuelämä näissä puitteissa on siis aivan luksusta: suorastaan rahansäästöä ja ongelmien karttamista.

Vaikka sinkkuus saattaa kuulostaa hohdokkaalta pröystäilyltä ja irtosuhteiden harjoittamiselta, sitä se ei kuitenkaan todellisuudessa useinkaan ole. Glitteristä sinkkuelämää viettävät saattavat joskus yrittää keksiä täytettä puuttuvaan sydänlohkoon tai peittää todellisia tarpeitaan aivan päinvastaisen roolin alle. Hauskaa voi toki olla ilman parisuhdettakin, mutta useimmiten sinkuksi kutsuttu kohtaa elämässään ylenkatsovia asenteita, sääliviä kysymyksiä parisuhdetilanteesta - ja synonyymeja kuten vanhapiika. Sinkku -sanana voi toisessa merkityksessään olla siis hyvinkin itsetuntoa romahduttava. Monilla on se käsitys, että sinkut luokitellaan ei-suosittujen -kastiin, ja sen verukkeella yritetään pinnistellä huonossakin suhteessa ja pitää sitä kuviteltua imagoa/roolia yllä. Kuka sellaisenkin sanan on keksinyt kuin 'imago'? Itse pyrin välttämään rooliennakkoluuloja, elää vain ja ainoastaan omaa elämääni sekä koettaa luoda ystävyyssuhteeni sen varaan, mitä kahden ihmisen välillä on - eikä sen, onko ystäväehdokkaalla suosittu miesystävä käsipuolessa.

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että sinkkuus ei ole ilmiönä kovinkaan ihmeellistä tai tavoiteltavaa muodin vuoksi. Sinkkuus voi olla henkilökohtainen valinta (ja hyvä sellainen), mutta samaan aikaan joku odottaa kärsimättömästi Prinssi Uljasta saapuvaksi. Sinkkuus on luonnollista. Se on osa rakkauselämää: kuinka voisi unelmoida ja etsiä sitä unelmat täyttävää puolisoa, jos ihmissuhteet olisi määrätty ja kaiverrettu Kymmenen käskyn tavoin kivilaattaan jo ennen syntymäämme?



Huom! Naisethan ovat täydellisiä.