"Itketään kerralla kaikki suru pois ja tehdään onnenkyyneleille tilaa"

Tänään herätessäni kylmähköön aamuun tajusin, että on marraskuun loppu. Huomenna alkaa se innolla odotettu joulukuu, ja sehän on jo paljon paljon lähempänä harjoittelun loppua kuin se hikipisaroilla lisäsäväytetty elokuinen päivä, kun tänne saavuttiin. Aika on loppujen lopuksi kovin kuluvaista.

Olen persoonana ja ihmisenä sen oloinen, että tuntemattomatkin ihmiset avaamat minulle sydämensä jo ensikohtaamisella. Yhtenäkin päivänä harjoittelussa keskustelin erään työntekijän kanssa, ja hän selitti minulle siitä, kuinka asiat ovat väärin ja muutoksia tulisi tapahtua. Hän selitti siitä, kuinka ihmiset - etenkin kyproslaiset - piilottavat itsensä eivätkä uskalla elää koko sydämellään. Se tuntui huolettavan häntä suuresti. 

Mielestäni ihmiset usein elävät elämäänsä silmät kiinni ja kohdistavat energiansa tavalla, mikä tuottaa vain pahaa mieltä. Välillä elämä tuntuu olevan vain velvollisuuksia ja riittämättömyyttä. Liian monesti myös unelmia siirretään tulevaisuuteen ajatellen, että sitten kun on rahaa; sitten kun on aikaa; sitten kun opiskelut päättyy; sitten kun on eläkkeellä; sitten kun... mutta kysymys kuuluukin: miksei nyt? Miksi nyt juuri ei olisi sopiva hetki muuttaa edullisempaan asuntoon, ottaa lemmikkiystävää tai aloittaa uudestaan harrastus, mitä joskus kauan sitten rakasti? 

Tämä syvällisiä puhellut työntekijä oli suruissaan siitä, että ihmiset eivät muista elää sitä yhtä elämää, mikä heille on annettu. Sen sijaan, että tehtäisiin kaikkien elämästä parempaa olemalla toisille mukavia, työpaikoilla lietsotaankin pahaa mieltä ja arvostellaan muita.Tämä on varmasti jokaisessa työyhteisössä tuttua. Ihmiset keskittyvät muutoinkin enemmän siihen, mitä heillä ei ole kuin siihen, mitä heillä on. Toivon kovasti, että tämä haaveilija-henkilö ei luovuta unelmansa suhteen koskaan. Monella on opittavaa häneltä. 

Ajan kulumisen huomaa myös siinä, kun joulukuu on jo muutaman tunnin päässä eikä itselläni vieläkään ole joulukalenteria. Ajan kuluminen tässä mielessä merkitsee vain sitä, että joistakin muista asioista kuin suklaisesta joulukalenterista, on tullut minulle paljon tärkeämpiä. Miksi? Suklainen joulukalenterihan on kuitenkin tärkeä ja se tuo paljon iloa. Miksi se siis on edelleen kaupassa? Miksi, oi miksi? 

PS. Lämpimästi tervetuloa uusille lukijoille!

PPS. Eräs vakituinen lukijani laskee kirjoituksistani jo sitä, kuinka monta kertaa olen maininnut jotakin suklaasta. Olisiko aika perustaa jonkinlainen AS-kerho - Anonyymit Suklaansyöjät? Voisin osallistua. 

Kielikylpy?

Viikot menevät kiitettävän nopeasti - tai ainakin niin on hyvä sanoa, kun yksi on taas viikonloppua lukuunottamatta finito. 'Finitosta' tuli mieleen, että harjoittelupaikassa kuulen kreikkaa, englantia ja italiaa - ja jossakin määrin myös itse höpöttelen sitä-sun-tätä. Tänään hämmennyksissäni sotkin tähän kielikylpyyn myös suomea jutellessani yhden työntekijän kanssa liimailun lomassa.

Alkuviikosta käytiin opiskeluihin liittyvä parituntinen rakentava keskustelu suomeksi. Tiistaina kävin rakentavaa keskustelua itseni ja reflektiotehtävien parissa kirjakielellä. Keskiviikkona mentiin tyttöporukalla elokuviin parin latvialaisen, venäjää puhuvan kanssa. Valkokankaalla puolestaan puhuttiin englantia ja tekstitykset olivat kreikaksi. Itse elokuva - Twilight saga: Breaking Dawn Part 1 - oli hyvin tehty ja pidän siitä, että se mukaili kirjaa niin tarkasti. Ja täytyy muuten vielä sanoa, että mikä tahansa elokuva on hyvä, kun on syli täynnä erilaisia suklaita ja vieressä minun hölmöilyilleni naureskelee latvialainen ystävä... 

Näitä elokuvasta napattuja kuvia katsoessa tulee mieleen, 

että mihin ovat kadonneet shakin pelaajat oikeasta elämästä? 

Netti- ja konsolipelit tuntuvat korvaavan nykyään kaiken perinteisen...

Voin paljastaa puhuvani suurimman osan täällä kotona vietetystä ajasta erittäin sujuvaa suomen kieltä. Tänä viikonloppuna kaavoja täytyy taas rikkoa, koska meille tulee pari saksalaista vierasta yökylään. Mainittakoon myös, että tänään tuli myös Suomesta muutama vieras tutustumaan Limassolin tunnelmaan. Tyttöjä siis tässä talossa riittää. Nopean laskutoimituksen suorittaessani meitä on täällä sunnuntaina jopa 7 nukkumassa. 

Olen tänään onnellinen viikonlopusta - ja siitä, että meillä on täällä riisipuuroa, salmiakkia ja Fazerin sinistä. Ei muuta. 

Elämä voittaa - tavalla tai toisella

Minulla on sellainen olo kuin olisin viettänyt kaksi viikkoa nukkumassa - ja niinhän se taitaakin olla. Ilmoitusluontoisena asiana kuitenkin haluan kertoa, että tänään on koittanut se päivä, kun allekirjoittautunut lähtee ulos ja koettaa selviytyä nukkumisesta haurastuneine lihaksineen ruokakauppaan. Olisikohan siinä tarpeeksi haastetta tälle päivälle?

Toisinsanoen pöpöt alkavat olla historiaa, vaikka aionkin syödä kuurin vielä kiltisti loppuun. Olo tuntuu samaan aikaan ihanan levänneeltä ja vähän huteralta. Ajattelin tänään kaupasta tullessani vääntää vuoallisen jonkinnäköistä kasviskiusausta (ei hätää, katsoin ohjeen netistä), ehkä jatkaa salaista jouluprojektiani, lukea kirjoja ja nukkua vähän lisää. Ei siis mikään hullumpi lauantaipäivä luvassa. 

Tässä kappale yhden rakkaan pikkuystävän muistolle, jonka enkelit ottivat hellään huomaansa muutama päivä sitten: 

Ps. Muutin myös blogin ulkoasua hieman talvisemmaksi. Täytyy myöntää, että se on itseni mielestä sen verran jäätävä, että ehkä vielä muokkaan sitä tässä ihan lähipäivinä...

Tutustumiskäynti Limassolin terveydenhuoltojärjestelmään

Tänään kävin testaamassa korruptiota käytännössä. Muutaman viikon sairastelleena ja sängyn pohjalla riutuneena päätin, että nyt voisi lähteä vihdoin hakemaan vähän tujumpaa lääkettä perinteisten Paracetamolien lisäksi.

Aikaisin amulla menin edellisen viikon harjoittelupaikkaan, koska siellä joku oli lupautunut neuvomaan minua. Yksi seitsemästä harjoittelupaikastani sijaitsi siis samassa rakennuksessa kuin Limassolin Vanha sairaala. Istuskelin jonkun aikaa odotellen, kunnes sitten vanha tuttu hullu-psykologi totesi, että: "I'm quite sure you have sinusitis" ja lähti mun mukaan alakerran (sairaalan) vastaanottotiskeille.

Kutsun tästä eteenpäin hullu-psykologia nimellä Hu-psy = Hupsy. Kerron myöhemmin lisää tästä, jos jotakuta kiinnostaa, mutta sanottakoon, että se on sellainen 52-vuotias mies, kliinisen psykologian maisteri, jonka elämäntarinaa MINÄ olen joutunut kuuntelemaan harjoitteluni lomassa. Ei siitä sen enempää. Olen kuullut ihan liikaa siitä ihmisestä.

Ensin käytiin muutamassa toimistohuoneessa (ei kuulu normaaliin prosessiin), jossa Hupsy selvitti asioita ja pyysi virallisen näköisiä ihmisiä soittamaan puheluita. Sen jälkeen kipitettiin vastaanottoon, kirjaimellisesti. Mentiin siis vain ovesta sisään luukkujen ja ihmislauman ohitse ja oltiin siellä luukkujen sisäpuolella. Hupsy kertoi mun tilanteen jollekin naiselle, joka hyvinhyvin epäselvästi kirjoitti paperille mun tietoja (olen nykyään muuten 20-vuotias, vaikka luulin, että kohta 22). Siellä tiskin toisella puolella oli hirveästi paperia: luultavasti Limassolin asukkaiden koko terveyshistoria. Annoin sille naiselle 2€, mikä veloitetaan toimistokuluista kaikilta.

Minulla oli kädessäni vihreä kuitti toimistokuluista, valkoinen lappu (se, missä mun ikä oli väärin eikä muusta saanutkaan selvää) sekä eurooppalainen sairaanhoitokortti. Mentiin lääkärin oven eteen, jossa Hupsy kertoi, että minua ennen on vain muutama ihminen - ja että normaalisti sama kestäisi puolet päivästä. Siinä vaiheessa olin kyllä onnellinen, että tunsin tämän Hupsyn edes jotenkuten. En olisi jaksanut yhtään kauemmin odottaa, koska kaikenlaiset kivut ja tuntemukset vaelsivat kropassa.

Hupsy tuli mukaan (??) sinne huoneeseen, missä lääkäri vastaanotti minut. Selitin lääkärille vähän mun tuntemuksia, se tuijotti mua - ja sitten vain kertoi, mitä lääkkeitä saan. Tässä vaiheessa mielessäni vähän jo löi tyhjää: "Öö okei?" Se kirjoitti paperille omin käsin (täydellisen lääkärimaiseen tapaan epäselvästi) antibiootit, "nukutusnestettä" ja vahvoja kipulääkkeitä. Ja siinä se.

Lopuksi mentiin Hupsyn kanssa apteekkitiskille, jossa lyhyen odottelun jälkeen nainen luukulla antoi mulle pussillisen lääkkeitä. Hupsy sanoi, että olin onnekas, kun niin nopeasti päästiin koko homman läpi - ja sytytti tupakan.

Niin että: koko prosessin läpi ilman rekisteröitymistä minkäänlaiseen järjestelmään, ilmainen lääkärin vastaanotto ja ilmaiset lääkkeet. Eikös tämä juuri ole sitä korruptiota (vaikkakaan en lahjonut ketään, mutta suhteilla silti pelailtiin)? Mietin tänään, että jos kaikki tekisivät samalla tavalla, niin miten esim. lääketeollisuus pysyisi jaloillaan pidemmän päälle?

Korruptio maailmalla -kartta

Että semmoinen päivä tänään. Selvittyäni kotiin Vanhalta sairaalalta yhden bussimatkan ja reilun kilometrin kävelyn jälkeen nukuin onnellisesti 4h. Ehkä tämä tästä. Ei tämä ole mitään kummempaa kuin jokasyksyinen flunssa-poskiontelotulehdus. Been there, done that.

Miljoona hilettä kahvissa...

On satanut jo monta päivää lähes tauotta. Tuuli nostaa aallokot kahden metrin korkuisiksi ja tiet ovat täynnä isoja lätäköitä. Paikalliset ihmiset täällä pelkäävät vettä ja ovat sateesta suorastaan sekaisin. Autoilijat eivät tiedä mitä tietä  tai reittiä mennä, etteivät hukkuisi autoineen lätäköihin ja puroihin, joita olemattomat viemäröinnit aiheuttavat.

Tällä viikolla olemme T:n kanssa samassa yksikössä harjoittelemassa - tai auttamassa - miten sen nyt haluaa nähdä. Ollaan kaksi kokonaista päivää koristeltu joulukuusen koristeita (tilaustyönä) erivärisillä hileillä, ja voin sanoa, että olo on hyvin häikäisevä. Ihan kuin kaikki vaatteet olisivat tällä hetkellä jonkinsortin kimalluskledjuja.

Tänään mun kahvikuppiin oli eksynyt jokunen miljoona hilettä, ja siitä ja sateesta tuli mieleen, että kyproslaiset ovat juuri kuin ne hileet siellä kahvin seassa. Siellä ne lilluvat kahvissa, mutta vaikka kuinka pelkäisivät sulavansa niin eivät ne silti kuitenkaan. Kyproksella tuntuu vallitsevan jonkunlainen yleinen melankolia sään suhteen: vähän samanlainen tunnelma kuin Fool's Gardenin Lemon tree:ssä. En ymmärrä. They should visit Finland to know better.

Suomalainen on tottunut sateeseen. Itseasiassa sateen ropiseminen ikkunaa ja asvalttia vasten on jotenkin kierolla tavalla kotoisaa. On täysin normaalia, että kengät kastuvat ja että hiukset eivät ole viimeisen päälle (lue: roikkuvat littanina poskea vasten). Jos vain olisi omat kumisaappaat ja sadetakki täällä mukana, niin näyttäisin näille hienohelmoille, miten "mennään eikä meinata". Itse olen myös salaa onnellinen siitä, että näinä sadepäivinä olen vihdoinkin ehtinyt katsoa Youtubesta Uuno Turhapuro -elokuvia...

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme.

Tänä viikonloppuna (niin kuin liian monena edeltävänäkin!?) on tullut tutuksi oman huoneen kalvakat seinät ja sängynpohja. Olen ollut tänä vuonna muutoin yllättävän terve ja hyvinvoiva, mutta syksyisin tämä karu totuus huonosta immuniteetista aina iskee. Hämmentävintä on, että pöpö yllättää vaikka kuinka yrittäisi nukkua riittävästi, syödä monipuolisesti ja harrastaa hyötyliikuntaa. Ykskaks tuntuu vähän huteralta ja taas sitä mennään pöpön pillin mukaan. Justiinsa.

Kaikkea tätä turhauttavuutta täällä piristää ajatus joulusta. Olen kuunnellut joululauluja (tiesittekö, että Jutta Urpilainen on levyttänyt joulucd-levyn?) ja katsellut kuvia lumesta. Kaipaan lumisia näkymiä ja tähtikiteisiä ikkunoita. Kaipaan Jymyn tassunjälkiä lumessa. Eikä siihen ole enää kovin montaa viikkoa. Toisia ihmisiä ärsyttää suunnattomasti se, että joulusta vouhotetaan, mutta minulle se on sydämen asia. Pelkkä ajatuskin joulusta tuntuu rauhoittavalta. Ja se on ihan ilmaista.

Ei ihan vielä kuitenkaan. Ja sanokoot kuka mitä sanoo, mutta

ilmastonmuutos on jokapäiväistä... pikkuhiljaa maailmaa muuttuu.

Huoneessani on aamuisin kylmä, ja herättyäni tänään löysin itseni kokonaan peiton alta. Täällä myös tuulee - siis täällä mun huoneessa - mikä ei oikein sovi tähän suomalaiseen mielikuvaan talviasuttavista taloista. Viritin tänään teipillä ja vilteillä itselleni lisäsuojausta toisen ikkunan eteen. Seuraavaa yötä ja aamua odotellessa.

Hyvää isänpäivää kaikille maailman isäpapoille! ♥ 

Keittotorstai!

Alkaa näyttää siltä, että tästä tulee uhkaavasti jonkinsortin amatööri-ruokablogi. Koska - aion nyt kertoa teille asian, mistä tekin voitte olla ylpeitä. Tein nimittäin keittoa!

Laitoin kattilaan suurinpiirtein kaiken, mitä kaapista löytyi: makaroneja, papuja, porkkanan, tonnikalapurkin, paprikaa, tomaattimurskapurnukan, kaikkia mausteita mitä löytyi (paitsi jouluisia) ja vettä. Aika sörsseliä sanoisinko.

Noniin, ollaan siitä tänään onnellisia, että pienellä budjetilla paljon hassunnäköistä ruokaa.

Korvapuustin tuoksuinen aamuhetki

Eilisiltana meille tuli vieraita, joita varten laitettiin "suomalaista" ruokaa. Yllättäen olikin hankalaa keksiä ruokalistaa ja koimme sitten luontevaksi tehdä niin sanottua perusruokaa eli lihapullia ja perunamuussia. Vieraamme koostuivat eri kansallisuuksista (yksi latvian-venäläinen, yksi kyproksen-puolalainen, muutama intialainen ja yksi persialainen. Meillä oli siis uskontonsakin puolesta yksi kokonaan kasvissyöjä, yksi joka ei syönyt lihaa, kanaa tai kalaa - ja yksi muuten-vain-onnellisempi-elämässään-kasvissyöjänä. 

Ja ei huolta, emme tarjonneet lihapullia näille kasvissyöjille. Teimme myös kasvispiirakan ja ruokaisampaa salaattia makaronilla. T leipoi myös korvapuusteja, mitkä olivat ehkä eniten suomalaisia tuotteita tähän mennessä. Tässä myös ihan vain kaikille luettavaksi _suomalaisten perinneruokien lista_. Sitä katsoessa toivoi välillä, että suomessa olisi myös joitakin oikeasti hyvänmakuisia perinneruokia, joita voisi myös tarjota. Tulisi tietenkin olla erittäin ylpeä suomalaisuudesta ja siitä, mitä meidän kulttuuristamme on jäljellä - mutta onhan se myönnettävä, että useat suomalaiset ruoat eivät ole hirveän houkuttelevia. Mietin, että miltäköhän maistuisi mustamakkara-pizza tai vastaavasti läskisoosi-pizza? 

Suomalaisille epätyypilliseen tapaan meillä ei ollut suunnitelmaa ruoanlaiton varalle. Se meni sitten lopulta siihen, että me kaikki kolme sählättiin oman ruokalajimme kanssa ja sotkettiin keittiötä oikein huolella vain muutama tunti ennen vieraiden tuloa. Ruoka kuitenkin oli huippuhyvää (ja on edelleen: jääkaapissa on leivontakulho täynnä eilisen jämiä). Pakastettiin myös korvapuusteja vähän loppukuuta varten, jolloin on tarkoitus viettää pikkujouluja suomalaisittain. Se on kyllä sitten jo tuleva olemaan ihan toinen tarina... 

Meidän korvapuustit eivät näyttäneet tältä. Niistä tuli vahingossa limpun kokoisia.

Muuton eilisilta kului kynttilänvalossa keskustellen kyproslaisesta kulttuurista ja eroavaisuuksista muihin kulttuureihin. Koska itse olen ollut keskiviikkoillan synttärikemujen jälkeen kuumeinen ja flunssainen - ja nukkunut viimeiset kaksi päivää putkeen - syötyämme alkoi väsyttää. Väsymys saattoi myös johtua valkoviinistä, mutta sitä en tietenkään tunnusta. Ilta oli kuitenkin varsin onnistunut. 

Nyt sunnuntaiaamuna tunnelmat ovat monenlaiset. Olen kipeämpi kuin eilen (kurkussa on jokunen kaktus), mutta kuumetta tuskin on enää kuitenkaan. Herättyämme siivottiin tiskipino (lähenteli uhkaavasti kattoa) keittiöstä ja olohuoneesta, ja aamupalaksi lämmitin itselleni korvapuustin. Olisipa ihanaa, jos kaikki sunnuntaiaamut tuoksuisivat korvapuustilta. 

PS. Selitettiin vieraillemme, mitä 'korvapuusti' tarkoittaa. Siis vähän kuin nenänakki, mutta korvapuusti... 

Kamerakuume!

Suunnittelen kipeästi elektronista perheenlisäystä. Onneksi internet antaa unelmille lisäsiivet (ja toisaalta ripottelee lisää suolaa haavoihin).

 Canon PowerShot A2200 digikamera, Gigantin nettimyynti 89€

  Canon Ixus 115 HS digikamera (harmaa), Gigantin nettimyynti 148€

Eivätkö ne olekin oikein kauniita lapsia? Kauniita ja lahjakkaita kaikessa mihin ryhtyvät. Lapsokaiset myös yleensä vievät melkoisen summan rahaa vanhempien lompakosta (siis ihan vain syömällä ja kaikenmaailman harrastuksilla), mutta näiden lasten ruoan voi uudelleensyöttää niille. Niin! Eikä näillä ole harrastuksia kuten taitoluistelu tai perhokerho - nämä ovat kotopussukassaan viihtyviä ja äitimamman kätösten lämmössä oleskelevia lapsosia. 

Pitää nyt harkita tätä vielä, mutta jouluna tai jokunen päivä sen jälkeen perheenlisäys saa luvan tulla haikaralla (lue: postiautolla Gigantin myymälästä tai vaihtoehtoisesti jonkun haettua lapsen samaisesta paikallisesta myymälästä). 

Odottavan aika on jymypitkä. 

Olet mitä syöt

Kyprokselta tullessani otan mukaani jokusen (lue: niin monta kuin ehdin haalia) herkullisen reseptin. Täällä ruoka maistuu erilaiselta ja einesruoan keksiminen on valovuosien päässä tulevaisuudessa. Tunnen sisäistäneeni osan kyproslaista identiteettiä sanoessani näin: "Ruokailut ovat päivän tärkeimmät hetket". Niinhän se on. 

Oliiviöljyä käytetään ruoassa kuin ruoassa. Se tekee mausta (yllätys yllätys) oliivisemman kuin mitä kaverinsa rypsiöljy. Sitä voi lorauttaa sellaisenaan salaatin päälle, siinä voi uppopaistaa lihapullia ja sen avulla kärventyy niin sipulit kuin halloumi-juustot. En tiedä, onko tämä toiminut, mutta hiusten pitäisi myös kiillellä eri tavalla nyt... 

Uppopaistamisesta tuli mieleen, että eräänkin kerran töissä maistoin keftedes-pyöryköitä ja heti siinä samalla otin reseptin itselleni ylös. Parin päivän jälkeen menin kauppaan lihatiskille ja otin 500g lihaa. (Parasta minusta täällä on, että kaikki liha on tuoretta. Lihatiskillä on myös hauskaa, kun näkee kuinka ne jauhaa haluamasi lihan lihamyllyssä jauhelihaksi). Kuitenkin - kotona aloitin innoissani valmistamaan näitä kreikkalaisia lihapullia ja yllättäen lopputulos ei ollut aivan sama kuin paikallisen kanssaystäväni tekemät lihapullat. Olin tehnyt lihapullia kananjauhelihasta. Maku- ja ulkonäkö olivat hieman erilaiset, mutta maku hyvä. Onpahan tällainenkin viritys kokeiltu. Suomessa tulisi aniharvoin mieleen tehdä kanapullia, eikö? 

Kypros on herkkujen paratiisi. Täällä joka toinen kauppa on Zigma-leipomo - tai jokin muu leipomokauppa - joiden hyllyt pursuavat pipareita, pikkusuolaista ja makeita, paikallisia perinneherkkuja kuten Paklavasta. Jos vain voisin tuoda maistiaisia jokaista laatua, niin toisin... siis teille. Itsellenihän en himoitse yhtään ainutta ihanaa piparia tai leivonnaista, jonka sisällä on hilloa ja pähkinöitä. Yhtään en himoitse. (Ja ihan vain tiedoksi, että suurinosa resepteistä, joita olen haalinut, on juuri näitä makeita herkkuja...) 

Paklava

Harjoittelussa on ollut mahdollisuus syödä tavallista kotiruokaa, mitä ihmiset täälläpäin syövät. Kotiruoka täälläpäin on terveellistä: papuja, linssejä, keitettyjä vihanneksia (kuten kesäkurpitsaa), tonnikalaa (joka maksaa kolme kertaa enemmän kuin Suomessa), kalaa, perunaa, makaronia jne. Olen hyvin onnellinen näistä ruokakokemuksista. 

Ja välimeren leipätuotteet oikeasti maistuvat muullekin kuin jauholle! Nämä ihmiset ovat ymmärtäneet, että leivän ei välttämättä tarvitse olla vain leipää vaan siihen voi laittaa sekaan oliiveja, juustoja tai yrttejä. Ruisleipää täällä ei tietenkään ole (jos ei omista poikaystävää, joka käydessään raahaa kolme isoa pussia Reissumiestä tuliaisina Suomesta), mikä sinällään suomalaisen mieltä surettaa. Suomessa jankutetaan koko ajan siitä, kuinka vaalea leipä on epäterveellisyyden huippu, mutta jotenkin kummassa täällä ei kuitenkaan ole näkynyt ylipainoisia ollenkaan ja kaikki kuitenkin syövät näitä herkullisia juustoleipiä päivittäin. Jokin suomalaisessa ruokakulttuurissa siis mietityttää... 

Oliivipiirakka/-leipä

Ruoka täällä on paljon monipuolisempaa kuin Suomessa - ja ehkä se osittain on syy siihen, miksi ihmiset vähän näyttävät myös erilaisilta. Täällä pavuista ja linsseistä osataan tehdä maukkaita eikä ne maistu suomalaisittain pavuilta. Yksi hienous monipuolisuudessa on myös ravintoloista saatava perinneruoka-yhdistelmä nimeltään Meze. Siinä on n. 11 eri ruokalajia, joka sisältää salaattia, kalaa, lihaa, kanaa, fetaa, juustoa, makkaraa, jälkiruokaa jne. Kun sellaisen määrän makuja on syönyt, ei voi kuin olla autuas olotilastaan. Onhan tällä hintaa enemmän kuin esim. kanapalalla ja ranskanperunoilla, mutta tuosta maksaakin silloin tällöin (huom. ei joka päivä) vähän enemmän. Mezen ja täyden vatsan voi saada 15€:lla, mutta hintahaarukka on yleensä kuitenkin 18-25€. Sen voi myös puolittaa kaverin kanssa ja silti olla tyytyväinen ruoan määrään. 

Meze voi näyttää parhaimmillaan tältä. 

Ja täytyypä muuten vielä sanoa, että hedelmistä todella huomaa, että ne eivät ole kulkeneet rahtilaivoissa ennen kauppoihin asettumista. Muutaman kerran ollaan syöty melkeen suoraan puusta kranaattiomenia, nam. Siemenet irtoavat helposti ja kivuttomasti, ja maku; se on suloinen. Olen myös nähnyt banaanipuita. Ne ovat söpöjä pienine banaaniterttuineen. 

Tässähän tulee melkein nälkä, kun miettii tätä kaikkea hyvää, mitä täällä on saanut syödä. Tänään eräällä kolmehenkisen perheemme jäsenistä on syntymäpäivä ja mennään syömään ulos. Tällä kertaa ei etsitä paikallista ruokaa vaan jotakin italialaista - kunhan on edullista. 

Oliivipuu

Ps. Voisinpa myös tuoda fetaa täältä tullessani. Miten sekin voi maistua niin paljon paremmalta täällä paikan päällä? 

PPS. Kerroinko jo, että täällä on myös herkullista italialaista, itsetehtyä jäätelöä? 

Miksi maailma on niin vaikea pelastaa?

Tämä on taas niitä päiviä, kun olisi parempi vaan pysyä neljän seinän sisällä ja olla onnellisen pimennossa kaikesta, mitä niiden seinien ulkopuolella tapahtuu.

Ja se kaikki alkaa jo aamusta, kun herätyskello soi puoli seitsemältä. Minua ei ole luotu heräämään niin aikaisin. Tässä mielessä koen olevani erittäin sopiva nuorisotyöntekijäksi: koska työt keskittyvät iltaan, aamulla on hyvin aikaa nukkua ja hempuilla (tää sana sopii tähän, mutta en tiedä, mitä se tarkoittaa?) aamukahvin ääressä.

Allekirjoittanut Ayia Napan rannalla "nukkumassa" aamuyöstä.

Naaman pyyhkäisy kylmällä vedellä, hammastahnan kulutus, vaatteet päälle ja jääkaapista evästä mukaan. Kyproslaiset ovat tietenkin kaikki komeasti liikkeellä kaikilla miljoonilla autoillaan (jokaisella taloudella on väh. 5 autoa, koska KUKAAN ei kävele metriäkään KOSKAAN). Ne kaikki tuijottavat, kun hyppään autotielle ylittääkseni sen, heilutan porkkanaa kädessäni ja haukkaan sitä protestoiden. Minä olen se hassunvärinen ulkomaalainen sinivihreine silmineni, joka kävelee työmatkansa.

Töissä on normaali meininki. Sanottuani "kalimeerat" ja kyseltyäni kaikkien kuulumiset erikseen työntekijät passittavat minut keittämään itselleni kahvia _rankan_ kävelymatkan päätteeksi (tähän väliin sanottakoon, että matka on n. 1,5km, mikä on suomalaiselle poron kusema). Sen jälkeen koittaa suihkutukset ja luppoaikaa tylsien television aamuohjelmien parissa. Jokaiselta kanavalta tulee samantyyppinen aamuohjelma, jossa on samanlainen ylipirteä aamutervehdys-musiikki ja liialla meikillä pilatut juontajanaiset. Ymmärrän aamuohjelmista lähinnä vain sen kohdan, kun se loppuu. Muu on täysin käsittämätöntä.

Päivän mittaan asiakkaat itkevät, hakkaavat toisiaan, repivät hiuksia päästään, nykivät sukkia jalastaan, sylkevät ulos kaiken ruoan mitä saavat, kiusaavat toisiaan jne. Ja automatkat ne vasta mukavia onkin! Allekirjoittanut ahtautuu takapenkille kolmen asiakkaan kanssa ja koittaa välttää nyrkkiä. Allekirjoittanut myös yrittää estää, ettei kukaan asiakkaista kuristu toisen asiakkaan toimesta. Automatkoja värittää myös se tosiasia, että kadut täällä ovat kapeita ja mutkikkaita, jolloin väkisinkin voi vähän pahoin. Ja ei oikeastaan se mutkikkuus vaan se ajonopeus! Jos ajaisin Suomessa samaa vauhtia leveämmälläkin tiellä, äiti saisi sydärin.

Ja sitten työntekijät kyselevät opiskeluistani, ja minä kerron sosiaalialasta ja kaikesta, mitä voin esim. nuorisotyönohjaajana tehdä. Ne katsovat hetken suu auki ja kysyvät: "Miksi sinä täällä olet?" Sitä samaa olen itsekin muutaman kerran miettinyt. On oikeastaan pirun hyvä, että olen täällä seuraamassa niiden touhuja, etten itse tekisi samoja virheitä. En ymmärrä näiden ihmisten tapaa kasvattaa. Onko se kasvattamista ja kurien asettamista, että jätetään toinen ilman ruokaa rangaistukseksi? Tai onko se kasvattamista, että sanotaan: "Minä en rakasta sinua, jos et lopeta itkemistä!" Onko?

Lounaaksi perinteistä papumössöä tai hernemaissiperunamössöä tai linssejä tonnikalalla -mössöä. Asiakkaiden herneet poimin tilaisuuden päätteeksi lattialta.

Kotiin tullessa odottaa päiväunet, jotka ovat enemmän kuin tarpeen. Unen jälkeen sitä tuntee itsensä niin paljon paremmaksi ihmiseksi. Sen jälkeen on myös hyvä juoda kahvia tai tehdä jotakin hyvää ruokaa. Itseasiassa, jottei totuus pääsisi täällä kotonakaan unohtumaan, niin olen ostanut tännekin itselleni vähän linssejä ja papuja. Onhan tarkoitus kuitenkin oppia kyproslaisesta kulttuurista - ja miten voisi kätevämmin sisäistää kuin vatsan kautta?

Myönnän, että täällä on paljon asioita, joista nautin ja jotka tuovat elämään suunnatonta iloa. Ei kaikki päivät ole samanlaisia, ja joinakin päivinä, silloin tällöin joku asiakas jopa saattaa vähän hymyillä. Se on mukavaa katsottavaa. Ja oikeasti olen silti kiintinyt näihin ihmisiin, koska oikeasti ne tarvitsisivat vain jonkun, joka pitää kädestä.

Asiat ovat täällä erilailla samanlaisia kuin Suomessa. Kaikkialla vallitsee samat surut ja murheet, samat itkut ja naurut, samat keskustelut säästä ja siitä, mitä Kreikka aikoo seuraavaksi. Kaikkialla eletään tässä hetkessä, vaikka kello näyttäisi mitä. Vaikkakin - jos se kello huomennakin näyttää sen 06:30 nopeammin kuin kuvittelen - niin on aivan sama missä maailman kolkassa olen, olen silti väsynyt. Olen puhunut.