"Itketään kerralla kaikki suru pois ja tehdään onnenkyyneleille tilaa"

Tänään herätessäni kylmähköön aamuun tajusin, että on marraskuun loppu. Huomenna alkaa se innolla odotettu joulukuu, ja sehän on jo paljon paljon lähempänä harjoittelun loppua kuin se hikipisaroilla lisäsäväytetty elokuinen päivä, kun tänne saavuttiin. Aika on loppujen lopuksi kovin kuluvaista.

Olen persoonana ja ihmisenä sen oloinen, että tuntemattomatkin ihmiset avaamat minulle sydämensä jo ensikohtaamisella. Yhtenäkin päivänä harjoittelussa keskustelin erään työntekijän kanssa, ja hän selitti minulle siitä, kuinka asiat ovat väärin ja muutoksia tulisi tapahtua. Hän selitti siitä, kuinka ihmiset - etenkin kyproslaiset - piilottavat itsensä eivätkä uskalla elää koko sydämellään. Se tuntui huolettavan häntä suuresti. 

Mielestäni ihmiset usein elävät elämäänsä silmät kiinni ja kohdistavat energiansa tavalla, mikä tuottaa vain pahaa mieltä. Välillä elämä tuntuu olevan vain velvollisuuksia ja riittämättömyyttä. Liian monesti myös unelmia siirretään tulevaisuuteen ajatellen, että sitten kun on rahaa; sitten kun on aikaa; sitten kun opiskelut päättyy; sitten kun on eläkkeellä; sitten kun... mutta kysymys kuuluukin: miksei nyt? Miksi nyt juuri ei olisi sopiva hetki muuttaa edullisempaan asuntoon, ottaa lemmikkiystävää tai aloittaa uudestaan harrastus, mitä joskus kauan sitten rakasti? 

Tämä syvällisiä puhellut työntekijä oli suruissaan siitä, että ihmiset eivät muista elää sitä yhtä elämää, mikä heille on annettu. Sen sijaan, että tehtäisiin kaikkien elämästä parempaa olemalla toisille mukavia, työpaikoilla lietsotaankin pahaa mieltä ja arvostellaan muita.Tämä on varmasti jokaisessa työyhteisössä tuttua. Ihmiset keskittyvät muutoinkin enemmän siihen, mitä heillä ei ole kuin siihen, mitä heillä on. Toivon kovasti, että tämä haaveilija-henkilö ei luovuta unelmansa suhteen koskaan. Monella on opittavaa häneltä. 

Ajan kulumisen huomaa myös siinä, kun joulukuu on jo muutaman tunnin päässä eikä itselläni vieläkään ole joulukalenteria. Ajan kuluminen tässä mielessä merkitsee vain sitä, että joistakin muista asioista kuin suklaisesta joulukalenterista, on tullut minulle paljon tärkeämpiä. Miksi? Suklainen joulukalenterihan on kuitenkin tärkeä ja se tuo paljon iloa. Miksi se siis on edelleen kaupassa? Miksi, oi miksi? 

PS. Lämpimästi tervetuloa uusille lukijoille!

PPS. Eräs vakituinen lukijani laskee kirjoituksistani jo sitä, kuinka monta kertaa olen maininnut jotakin suklaasta. Olisiko aika perustaa jonkinlainen AS-kerho - Anonyymit Suklaansyöjät? Voisin osallistua. 

Identiteettikaappaus! Ottakaa varas kiinni!

Joskus se todella pelottaa. Pelottaa myöntää itselleen, ettei ole enää sama ihminen kuin muutama vuosi sitten: päämäärätietoinen, päämäärätön elämänliftaaja. Ettei voi olla ikuisesti se lapsi, joka hyppeli kiveltä kivelle tuulen tarttuessa hiuksiin. Ettei voi olla enää se, joka ryömi yömyöhällä piikkipensaan alta omenavarkaisiin tai se, joka antoi keskellä metsää solisevalle purolle nimeksi 'Marjaniemi' J. Karjalaisen Verinen mies -biisin mukaan. Mihin se lapsi on sydämestä kadonnut? On myös surkuhupaisaa huomata, ettei ole ehtinytkään elää elämäänsä samalla tavalla kuin silloin joskus lapsena unelmoi, ja että aika on muokannut ajatuksia, arvoja ja ympäristöä sen minkä on kerennyt. Niinhän se on: kaiken on oltava monimutkaista ollakseen edes vähän jotakin. Mutta mistä se kaikki johtuu; ne muutokset ja elämänvaiheiden kaaoksellisuus? Tarvitseeko pelätä vai onko se kaikki luonnollista?



Kuinka tämäkin yhteiskunnan epäkohtia vastaan taisteleva sosionominpuolikas voi olla alentunut stereotyyppisen, kaavamaisen elämänkulun vietäväksi? Sen elämänkulun, jossa vauvasta vaariin koetaan lähes poikkeuksetta samat ilot ja murheet sakramenttien kera. Vastausta on varmaan turha etsiä. Organisaatioiden organisaatio kasvattaa tälläkin hetkellä roboteistaan velvollisuuksia täyttäviä yksilöitä, jotka eivät tiedä minuudesta mitään. Kaikki abstrakti ja aatteet muserretaan kovan, kylmän politiikan alle ja materialismi juurettuu elämiimme kuin homeitiö vaaleaan leipään. Uravalintojen tärkeyttä painotettaessa haemme opiskelemaan yliopistoon, ja kun yön pimeinä tunteina media kehottaa ottamaan itseään niskasta kiinni ja tekemään ratkaisuja "siihen ja siihen" suuntaan - mehän teemme. On toki turvallista elää symbioosissa, mutta oikeasti: menettäisimmekö me mitään, jos kerrankin astuisimme maailmanlaidan yli ja kokeilisimme rutiinittomampaa arkea?

Olen itse sitä sukupolvea, jonka karkeasti sanotaan elävän vain omaksi iloksemme ja jättävän tuleville sukupolville jotakin - jos jää. Mutta eikö se niin ole, että esimerkiksi minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni on menneisyyden yhdentymä? Se, mitä isovanhempamme ja heidän vanhempansa ovat tehneet oikein ja väärin; näkyvät minun elämässäni. Ei ole oikein syytellä ketään tai mitään liioin, mutta lainatakseni yhden muutama viikko sitten tapaamani vanhan herrasmiehen sanoja: "Yhteiskunnassa on jokin pahasti pielessä - kumpa tietäisi, mikä". Yhteiskunnan toimintatapojen huolimattomuudesta voisi esimerkkinä olla esimerkiksi se, että meille on annettu jo ennen syntymäämme velvollisuuksia. Tavoitteenamme on esim. oppia kouluvuosinamme kokonainen maailma ja sen pienimmätkin vivahteet, jonka vuoksi teemme siinä sivussa karhunpalveluksen itsetuntemuksellemme. Itsetuntemukselle, jonka ymmärtämisen pitäisi olla paljon tärkeämpää kuin tietää desimaalin tarkkuudella USA:n pörssisijoituksien devalvaatio. Lapsuus ja nuoruus on nykyään sama asia. Onko sekään siis enää mikään ihme, että nuorisolle kehkeytyy toinen toistaan vakavampia masennuksia ja kriisejä, kun ei ole aikaa etsiä itseään?

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mikä on vähänkin nurinkurista tai väärinpäin, on täysin mahdollista tässä maailmassa. Odotetaanpa vain sitäkin päivää, kun Pohjoismaat yhdistyvät suurvallaksi ottaen mallia lätäkön takana olevasta Obamalandiasta (ex-Bushlandia). Parikymmentä vuotta - ja kaikki kalkkinaamaiset pohjoismaalaiset kirmaavat yhdessä kohti globalisoituvaa auringonnousua. Elämä on siis suorastaan kuin sika säkissä. Kukaan ei voi tietää tarkkaan seuraavan päivän kulkua tai sitä, miten valinnat vaikuttavat tulevaisuuteemme. Elämme huomaamattamme jännittävässä tuntemattomassa ja kärsimme epätietoisuudesta, jota muutoin yritämme karttaa. Kun vihdoin eräänä iltana huomaamme pohtia, mihin vuodet ovat kuluneet, sitä väkisinkin pelkää tehneensä itse jotakin väärin. Ehkei tarvitsisi syytellä itseään, koska vastauksia mihinkään ei edelleenkään ole. Valinnanvapauskin on vain sana. Todellisuudessa osittain ennaltapäätetty elämämme alkoi jo siitä, kun synnyimme Suomen valtioon - keskelle synnytysosaston suurta demokratiaa.