Sitä kuuluisaa kevättä rinnassa

On paljon asioita, joista en osaa puhua ääneen. Voisin melkeinpä sanoa, että olen mykkä omalle elämälleni ja tunteilleni, ja se jos mikä harmittaa. Viimeaikoina tämä sielua ahtauttava mykkyys ja jo pidemmän aikaa karussa ollut identiteettini ovat kuitenkin näyttäneet itsestään aivan uudenlaisia piirteitä ja näkökulmia. Kaiken muun ollessa nurinkurin oma sydämeni saattaa heittää pientä kiemuraa, ja tuntuu kuin kevät olisi herättänyt sisälläni pieniä leskenlehtiä ja tusinan niitä puhallettavia voikukan hapsukoita. Nämä kihelmöinnit eivät liity mitenkään (ainakaan paljon) ihmissuhteisiin vaan se on ikään kuin aurinkoenergiaa luonnon omien vitamiinien varastoituessa ihoni pinnalle - ja siitä sitten jotenkin ihmeellisesti mieleen ja tunteisiin.

Voisiko iloinen olemukseni olla seurausta jostain muustakin kuin auringosta ja ympärillä olevista ihmisistä? Luultavasti. Muutama viikko sitten päätin aloittaa onnellisemman - ja ennenkaikkea hauskemman - elämän. Päätin yrittää olla enemmän Yes kuin No ja koettaa löytää mahdollisuuksia omien ympyröideni ulkopuolelta. Olen yrittänyt opetella syömään kalaa, vähentänyt kahvinkittausta merkittävästi, uhmannut muoti-ilmiöitä eli kaivanut sadetakin kaapinpohjalta - ja jopa jättänyt Salatut Elämät muutaman kerran katsomatta. Vaikka yllättäen ero entiseen ei taida kamalasti hetkauttaa muiden tai omaa elämääni; silti minulla on voittajafiilis.

Onnellisuus ei ole yksittäinen, suuri möykky onnea. Se on monta pientä möykkyä yhdessä, ja niiden kaikista pienempien muhkuroiden pohjalta saattaa syntyä jotakin onnellisuutta vastaavaa. Juuri nämä pienet möykyt ovat viimeaikoina sinkoilleet ympärilläni ihmeellisen aktiivisesti. Aurinkolasien boheemiutta, piknik siiderin kera näköalana juna-asema, radiokanavien kesäiset biisit, tanssimista jengin kanssa baarissa, (500) days of summer, mökkeillessä ensimmäiset grillikemut, saunan hämäryys, koiran tuoksu, öiset tekstiviestit ystäviltä, inspiraatiota pianomusiikin säveltämiseen ja hetkittäistä romantiikkaa rautatieaseman hälinässä.

Usein nämä asiat unohtuvat kiireen ja valittamisen keskelle eikä käteen yksinkertaisesti jää mitään muuta kuin pessimistisyys ja maailman vihaaminen. Ei elämä oikeasti ole vaikeaa - ihmisten asenteet vain. Kun asenne on kohdillaan ja on oppinut tiedostamaan sen tosiasian, että niitä pieniä möykkyjä on vaikka kuinka paljon; voi hyvin mielin elää elämäänsä ja tehdä siitä juuri sellaista kuin haluaa. Ja vaikka tämä möykky -vertaus alkaa jo pikkuhiljaa itseänikin ärsyttämään; muistakaa, että kaikki saattaa olla pienestäkin möykystä kiinni.

Miksi sulkisit muita mahdollisuuksia pois vain sen takia, ettet saa täsmälleen sitä mitä haluat? Ja vaikka kuinka haluaisitkin, mutta kulutat energiasi väärällä tavalla; siitä ei seuraa muuta kuin täysin hukkaan tuhlattua aikaa. Elämä ei anna sinulle mitään, mitä et itse ole valmis vastaanottamaan. Mietitäänpä nyt sitä - ja annetaan kevään kerrankin vapaasti vaikuttaa meihin lämmöllään ja rakkaudellaan. Share your love, babies.

Identiteettikaappaus! Ottakaa varas kiinni!

Joskus se todella pelottaa. Pelottaa myöntää itselleen, ettei ole enää sama ihminen kuin muutama vuosi sitten: päämäärätietoinen, päämäärätön elämänliftaaja. Ettei voi olla ikuisesti se lapsi, joka hyppeli kiveltä kivelle tuulen tarttuessa hiuksiin. Ettei voi olla enää se, joka ryömi yömyöhällä piikkipensaan alta omenavarkaisiin tai se, joka antoi keskellä metsää solisevalle purolle nimeksi 'Marjaniemi' J. Karjalaisen Verinen mies -biisin mukaan. Mihin se lapsi on sydämestä kadonnut? On myös surkuhupaisaa huomata, ettei ole ehtinytkään elää elämäänsä samalla tavalla kuin silloin joskus lapsena unelmoi, ja että aika on muokannut ajatuksia, arvoja ja ympäristöä sen minkä on kerennyt. Niinhän se on: kaiken on oltava monimutkaista ollakseen edes vähän jotakin. Mutta mistä se kaikki johtuu; ne muutokset ja elämänvaiheiden kaaoksellisuus? Tarvitseeko pelätä vai onko se kaikki luonnollista?



Kuinka tämäkin yhteiskunnan epäkohtia vastaan taisteleva sosionominpuolikas voi olla alentunut stereotyyppisen, kaavamaisen elämänkulun vietäväksi? Sen elämänkulun, jossa vauvasta vaariin koetaan lähes poikkeuksetta samat ilot ja murheet sakramenttien kera. Vastausta on varmaan turha etsiä. Organisaatioiden organisaatio kasvattaa tälläkin hetkellä roboteistaan velvollisuuksia täyttäviä yksilöitä, jotka eivät tiedä minuudesta mitään. Kaikki abstrakti ja aatteet muserretaan kovan, kylmän politiikan alle ja materialismi juurettuu elämiimme kuin homeitiö vaaleaan leipään. Uravalintojen tärkeyttä painotettaessa haemme opiskelemaan yliopistoon, ja kun yön pimeinä tunteina media kehottaa ottamaan itseään niskasta kiinni ja tekemään ratkaisuja "siihen ja siihen" suuntaan - mehän teemme. On toki turvallista elää symbioosissa, mutta oikeasti: menettäisimmekö me mitään, jos kerrankin astuisimme maailmanlaidan yli ja kokeilisimme rutiinittomampaa arkea?

Olen itse sitä sukupolvea, jonka karkeasti sanotaan elävän vain omaksi iloksemme ja jättävän tuleville sukupolville jotakin - jos jää. Mutta eikö se niin ole, että esimerkiksi minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni on menneisyyden yhdentymä? Se, mitä isovanhempamme ja heidän vanhempansa ovat tehneet oikein ja väärin; näkyvät minun elämässäni. Ei ole oikein syytellä ketään tai mitään liioin, mutta lainatakseni yhden muutama viikko sitten tapaamani vanhan herrasmiehen sanoja: "Yhteiskunnassa on jokin pahasti pielessä - kumpa tietäisi, mikä". Yhteiskunnan toimintatapojen huolimattomuudesta voisi esimerkkinä olla esimerkiksi se, että meille on annettu jo ennen syntymäämme velvollisuuksia. Tavoitteenamme on esim. oppia kouluvuosinamme kokonainen maailma ja sen pienimmätkin vivahteet, jonka vuoksi teemme siinä sivussa karhunpalveluksen itsetuntemuksellemme. Itsetuntemukselle, jonka ymmärtämisen pitäisi olla paljon tärkeämpää kuin tietää desimaalin tarkkuudella USA:n pörssisijoituksien devalvaatio. Lapsuus ja nuoruus on nykyään sama asia. Onko sekään siis enää mikään ihme, että nuorisolle kehkeytyy toinen toistaan vakavampia masennuksia ja kriisejä, kun ei ole aikaa etsiä itseään?

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mikä on vähänkin nurinkurista tai väärinpäin, on täysin mahdollista tässä maailmassa. Odotetaanpa vain sitäkin päivää, kun Pohjoismaat yhdistyvät suurvallaksi ottaen mallia lätäkön takana olevasta Obamalandiasta (ex-Bushlandia). Parikymmentä vuotta - ja kaikki kalkkinaamaiset pohjoismaalaiset kirmaavat yhdessä kohti globalisoituvaa auringonnousua. Elämä on siis suorastaan kuin sika säkissä. Kukaan ei voi tietää tarkkaan seuraavan päivän kulkua tai sitä, miten valinnat vaikuttavat tulevaisuuteemme. Elämme huomaamattamme jännittävässä tuntemattomassa ja kärsimme epätietoisuudesta, jota muutoin yritämme karttaa. Kun vihdoin eräänä iltana huomaamme pohtia, mihin vuodet ovat kuluneet, sitä väkisinkin pelkää tehneensä itse jotakin väärin. Ehkei tarvitsisi syytellä itseään, koska vastauksia mihinkään ei edelleenkään ole. Valinnanvapauskin on vain sana. Todellisuudessa osittain ennaltapäätetty elämämme alkoi jo siitä, kun synnyimme Suomen valtioon - keskelle synnytysosaston suurta demokratiaa.