Jo pienet alakoululaisetkin tietävät, että helmikuun puoliväli on lukiomaailmassa pyhitetty kakkos- ja kolmosvuosikurssilaisten hippaloihin. Kaikki alkaa siitä, kun pieni alakoululainen odottaa kylmissään pihalla joitakin abiturientteja. Koulun pihalle ajaa muutama rekka täynnä kiljuvia hassunnäköisiä ihmisiä, ja alakoululaista saattaa jopa vähän pelottaa. Sitten rekasta lentää karkkeja maahan ja ne ihmiset siellä rekassa edelleen kiljuvat. Lapsilauma säntäilee kovien karkkien perässä, yksi saa tikkarista silmään ja joku jää kokonaan ilman. Nämä isot abiturientit lähtevät muutaman minuutin päästä pois. Oliko niillä jonkinlaiset naamiaiset? Sillä yhdellä oli ainakin hurjan pelottava naamari..
Seuraavana aamuna nähtyään unta Elviksistä ja Minni Hiirestä tämä pieni alakoululainen kulkee kasvot kankeana parijonossa isojen ihmisten kouluun ja näkee paljon kauniita naisia prinsessamekkoihin sonnustautuneina. Naisten hiukset kimaltavat kuin Disneyn Ruususella konsanaan ja suurimmalla osalla on prinssi, johon romanttisesti nojailla. Siellä ne kauniit aikuiset sitten pyörähtelevät upeiden musiikkien tahtiin ja niillä ei ilmekään värähdä - niin hienoja aikuisia ne ovat. Kun tanssit on katseltu ja on aika lähteä takaisin omalle koululle; opettaja kertoo, että jokusen vuoden päästä hekin ovat siellä tanssimassa. Pieni alakoululainen laskee nopeasti nakkisormillaan, että vanhojenpäivään on vielä 10 vuotta aikaa - eli vähintään pieni ikuisuus.
Yläkouluun siirryttäessä tilanne, ja näiden hippaloiden merkitys, alkaa pikkuhiljaa selkiytymään. Seiskaluokkalainen yhdistää kaiken hauskan (penkkarit ja vanhojen tanssit) lukioon ja uskoo opiskelijaelämän olevan pelkkää hauskanpitoa. Siitä ne unelmat yleensä lähtevät: epärealistisista ja yksittäisistä käsityksistä. Yläkoulun lopussa nuori on nähnyt jo monet penkkarit ja prinsessapäivät, ja koska hän haluaa päästä noiden upeiden päivien kulisseihin, hän kertoo opinto-ohjaajalle siitä kuinka lukio olisi ainut oikea vaihtoehto hänelle. Ei metalli- tai hoitoalaa - lukio sen olla pitää. Oikeasti hän vain haluaa päästä sotkemaan koulua, olla koulun vanhin oppilas ja kostaa kaikki kolttoset, mitä on itse joutunut kokemaan kouluvuosiensa aikana. Niinhän sitä aina. Hauskuudessa on aina kaksi puolta.
Ja vihdoin se kauan unelmoitu lukio koittaa: koeviikkoja, pitkiä esseitä ja järkyttävän pelottavat ylioppilaskirjoitukset. Kaikenlisäksi vanhojenpäivä alkaa jo stressaamaan ensimmäisenä koulupäivänä: pitää löytää siedettävä tanssikavaljeeri tai -daami sekä kerätä rahaa miljoonamekkoon, jossa ei jenkkakahvat pursota rumasti ja tissit näyttävät hyvältä. Samalla alkaa myös laihduttaminen. Lukiolainen huomaa elämänsä olevan kaikkea muuta kuin sitä ihanaa aikuisuutta, mitä 10 vuotta sitten alakoulussa abiturientteja katsellessa kuvitteli. Ja kun vanhojenpäivä vihdoin koittaa, olo saattaa aamulla kampaajalta päästessä tuntua maailman ihanimmalta. Sitä on kaunein, laihin ja silmämeikkiin on laitettu juuri oikea määrä kajaalia. Mutta sitten se alamäki taas alkaa: sukkahousuihin tulee kaunis reikä, kaupassa niin hyvältä tuntuneet kengät putoavat jalasta tai tekevät ison rakkulan kantapäähän, tanssipari viihtyy paremmin taskumatin kanssa ja esityksessä häntä täytyy tukea, jotta pysyy edes jotenkuten pystyssä. Upeaa!
Penkkarit ovat onneksi hiukan vähemmän stressaavat (tai mikä nyt vain tuntuu vähemmän stressaavalta, kun on ylioppilaskirjoitukset samaan aikaan). Penkkariasuun ei tarvitse paljoa tuhlata rahaa tai aikaa, koska nykyään riittää, kun peittää arimmat ruumiinosat. Tarvitsee vaan hoitaa itselleen penkkareitten jatkoja ajatellen vähän väkijuomaa ja ottaa selvää, mihin muut elämänsä kunnossa olevat lukiolaiset ovat menossa. Penkkaripäivänä kaivetaan edellisvuoden taskumatti varmasta piilopaikastaan ja hihhuloitetaan koulun lavalla nöyryyttäen kanssaopiskelijoita. Rekan lavalla on kylmä, kurkku tulee kipeäksi - mutta onneksi sentään ihmisille huutaminen ja vilkuttaminen on kivaa. Ja saihan sitä myös tähtäillä alakoululaisia karkeilla!
Näitä kahta lukion huippupäivää odotetaan siis jopa kymmenen vuotta; järjestellään, suunnitellaan, tuhlataan rahaa ja unelmoidaan - ja sitten ne ovat ohi muutamassa hassussa tunnissa. Mutta ei hätää: katkeruutta ei tarvitse pelätä, koska aika kultaa muistot. Jo seuraavana vuonna (jos on siis päässyt lukiosta jo pois, ja löytänyt oman paikkansa jostain muualta) sitä haikeana ikävöi lukiota ja kaikkia niitä tuskaisia aamuja, joina heräsi tietämättä edellisillasta mitään. Ja mitä fiksuuteen ja aikuisuuteen tulee - ei ne hienot juhlat ihan taidakaan olla sitä. Ruusuinen lukio.
