Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt - positiivisesti!

Mulla oli tänä keväänä ensimmäinen kokoviikon hiihtoloma sitten lukiovuosien. Mahtavaa! Heti lauantaina loman alkajaisiksi ajeltiin mökille kaupan kautta. Mun on helpompi asennoitua lomaan, kun vietän sitä jossakin aivan muualla - kaukana arjesta.

Olin mökillä yhteensä 6 päivää - seura vain vaihtui aina välissä. Lomailuun kuuluu mun mielestä lepääminen ja pitkät aamutorkut. Herätessä laitan kahvin tippumaan ja valmistan brunssin, minkä avulla jaksaa pitkälle iltapäivään. Vaikeinta on yrittää syödä hitaasti ja nautiskellen, kun on tottunut kiireessä hotkimaan arkena.

Ajattelin ennen lomaa, että: "Joo, kun loma koittaa, niin sitten hiihdetään! Joka päivä!" No, ei hiihdelty. Oli loskaista. Ostin itselleni viime vuoden (2013) tammikuussa huippusukset murtomaahiihtoon, ja tänä talvena (voiko edes puhua talvesta?) en käyttänyt niitä kertaakaan. Luistelemassakin kävin vain kerran, onneksi edes senkin. Pitäisi kehitellä itselleni jotakin liikuntaa, kun on se on jäänyt viimeaikoina lähinnä työmatkojen kävelyyn. Mielessäni pyörii lenkkeily, pyöräily ja ehkä mahdollisesti uinti. Pitäisi varmaan käydä lenkkariostoksilla ja hommata kokoa suuremmat uikkarit - eli pistää tuumasta toimeen. Ei tässä muu auta.

Metsässä olen viihtynyt aina ja siellä kävely on yhtä mukavaa kuin jalkakäytävällä. Olen kuullut, että monet pelkäävät pimeää metsää. Mulla on asiasta ihan toinen käsitys. Muistan, että lapsena käytiin paljon metsässä, ja kun hankittiin mökki 1990 luvun loppupuolella, sitä tuli oltua joka viikonloppu lähes ja ainoastaan metsässä ja luonnossa. Rakenneltiin erilaisia majoja, kalastettiin ja ravustettiin, uitiin, soudeltiin, tehtiin puupinoja, sienestettiin, laskettiin mäkeä ja myllättiin perunamaata. 

Isä on ollut nuoruudessaan kelpo suunnistaja, ja häneltä olen oppinut, että metsässä ei tarvitse pelätä. Itseasiassa ei taida olla olemassa turvallisempaa paikkaa kuin metsä. Ihminen vain tuntuu vieraantuneen siitä ajatuksesta. Petoeläimet lähtevät karkuun kuullessaan ääniä, joten nekin ovat useimmiten vaarattomia. Ja luulenpa, ettei kukaan nyt aivan yksin syvälle sysimetsään mene keskellä yötä? Ja tulipa vielä mieleen, että jos pimeä metsä pelottaa, niin voi ottaa kotoa vaikka taskulampun mukaan. Itse leikin monesti lapsena tonttua ja kävelin pikkukynttilälyhdyn kanssa metsäpolkuja pitkin. Hehheh.

 Tätä petoa ei tarvitse pelätä...

 Kuinka monta erilaista jälkeä bongaat? Kenen/minkä jälkiä ne ovat? (Vastaus tekstin lopussa)

Nyt kaikki vaan luontoon, oli loma tai ei! Tinilläkin oli hauskaa ainakin vauhdista päätellen. 

Hiihtoloma kului siis nopeasti mökkeillessä ja Kotkan ystäviä tavatessa jääkiekon, shoppailun sekä yökyläilyn merkeissä. Saunoin varmaan joka päivä, join hyvänmakuisia teejuomia, sain luettua tentteihin satakunta sivua ajatuksen kanssa ja sain helliä pikku-Tiniä. 

(Vastaus jälkitehtävään: 4. Sukset, auto, koira, lintu. 

Jos olisin ollut ovela, niin olisin voinut tehdä vielä ihmisjalanjälkiä...)

Day 11 – Your siblings

Tämä ei onneksi kauaa vie...

Ei vaineskaan. Mulla on kaksi mukavaa veljeä: isoveli-M 35v ja pikkuveli-J 20v. Isoveikka on äitin ensimmäisestä avioliitosta ja pikkuveli on täysin biologinen sisarus. Pikkuveli on syntynyt samana vuonna kuin minä (1990) eli se toisaalta antaa tähän meidän sisarussuhteeseen lisämaustetta, mutta muutoin ne ovat molemmat mulle yhtä tärkeitä.


Eli miä synnyin tammikuussa silloin joskus kauan sitten, kun elettiin lama-aikaa ja kaikilla naisilla oli permanentti. Pikkuveikka syntyi saman vuoden joulukuussa sopivasti itsenäisyyspäiväksi. En arvatenkaan osaa sanoa, miltä tuntui saada pikkuveli. Oltiin J:n kanssa samassa päivähoidossa, leikittiin yhdessä kaveriporukasta riippumatta ja sittemmin oltiin vielä samalla luokalla alakoulun ajan. Oltiin myös samassa rippikoulussa ja vietettiin yhteiset juhlat. Loogista? Joo. Peruskoulun jälkeen miä menin lukioon ja J ammattikouluun, joten ehdittiin hetki viettää omaa elämää erillään, kunnes sitten koitti vuosi 2009 ja vietettiin taas yhteisiä valmistujaisjuhlia.

Saattaa kuulostaa siltä, että olisin hurjan katkera, mutta kyllähän yhteiset kekkerit olivat taloudellisesti paras ratkaisu. Lisäksi sain jakaa mun elämän yhdet hienoimmista päivistä jonkun tärkeän ihmisen kanssa - pikkuveikan. Enää se ei ole kovinkaan pieni. Itseasiassa se on tosi iso mies. Sellainen Marko Bjurström -pituinen.

Äiti ja iskä ovat kertoneet, että mun suhtautuminen J:iin pienenä oli vaihtelevaa. Kun J oli pieni ja se ei osannut vielä puhua, niin miä tulkkasin jopa sen itkua meidän vanhemmille. J saattoi yhtäkkiä itkeä hysteerisesti, ja miä näppäränä kerroin äitille sitten, että se haluaa Marianne-keksin. Homma selvästikin toimi. Koulussa muistan huolehtineeni J:stä aika usein. Toisinaan mulla oli kuulemma tapana pomottaa ja ojentaa sitä, joka tuntuu näin jälkeenpäin pahalta, mutta sisarusten välinen mustasukkaisuus on tässäkin tapauksessa ihan kelposyy. Tänä päivänä oon J:stä ylpeä. Kaikesta, mitä se on tehnyt ja saanut aikaiseksi. Sen elämästä tulee vielä hyvä - sanoi kuka muu mitä vain.

Tarpeen tullen J puolustaisi minua loppuun asti, vaikka se ei aina näytäkään välittävänsä. Sellaisia ne miehet on.


Ja entäpä mun isoveli? Noh, se ei ole koskaan varsinaisesti asunut saman katon alla meidän kanssa, koska meidän ikäero on kuitenkin niin suuri. Sillä on tällä hetkellä oma perhe, jota rakastan kuin omaani. Sillä on kaksi lasta ja vaimo. M on vähän samanlainen luonteeltaan ja olemukseltaan kuin J: ne ovat molemmat salaperäisiä, mutta tarvittaessa parhaita huumorimiehiä, joita saattaa löytää. Niiden kanssa tulee kaikki toimeen. Kun itselläni menee asioiden päättämiseen aina tolkuttomasti aikaa, niin mun veljet ovat ennemminkin sitten toiminnan miehiä.

Ps. Mulle tulee aina lapsuus mieleen Marianne-kekseistä (semmoisista tylsistä, mitkä eivät maistu muulle kuin vedelle ja jauholle, tiedättehän?). Jännää.

Pps. Kuvissa ei esiinny kumpikaan veljistäni.

Day 02 – Your first love

Se oli tosirakkautta.

Miä olin luultavasti 5-vuotias ja tämä poika myös. Poika oli samalta kylältä, oltiin samassa päiväkodissa ja loppujen lopuksi sitten myös koulussakin hetki samalla luokalla.

Näissäkin romansseissa toki oli mutkia matkassa kuten se, että tunne ei ollut välttämättä molemminpuolinen (poikaa ei kiinnostanut tytöt vielä) ja toisekseen mun bestis sitten myös tykkäsi samasta pojasta. Palvottiin sitä yhdessä.

Yhtenä päivänä me sitten näppärinä sanottiin sille pojalle, että me ei kiusata sitä enää, jos se menee jommankumman kanssa naimisiin. Se ei valinnut minua - ja siihen päättyi se rakkaustarina. Itken vieläkin. No enpä kuitenkaan: onneksi tiedän paremmin.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kyllä ne tunteet on aitoja ja vahvoja myös pienillä lapsilla. En vähättele yhtään. Lapsi käsittelee yhtä asiaa mielessään kerrallaan - ja jos se asia on tämmöinen tunneasia niin huhhuijakkaa. Tällä hetkellä mulla ei ole Mr. X:stä mitään tietoa. En ole kuullut siitä moneen vuoteen.



--------------

Ja asiasta toiseen: sain tänään paljon aikaiseksi. Mm. kesävaatteet talvisäilöön ;)

Identiteettikaappaus! Ottakaa varas kiinni!

Joskus se todella pelottaa. Pelottaa myöntää itselleen, ettei ole enää sama ihminen kuin muutama vuosi sitten: päämäärätietoinen, päämäärätön elämänliftaaja. Ettei voi olla ikuisesti se lapsi, joka hyppeli kiveltä kivelle tuulen tarttuessa hiuksiin. Ettei voi olla enää se, joka ryömi yömyöhällä piikkipensaan alta omenavarkaisiin tai se, joka antoi keskellä metsää solisevalle purolle nimeksi 'Marjaniemi' J. Karjalaisen Verinen mies -biisin mukaan. Mihin se lapsi on sydämestä kadonnut? On myös surkuhupaisaa huomata, ettei ole ehtinytkään elää elämäänsä samalla tavalla kuin silloin joskus lapsena unelmoi, ja että aika on muokannut ajatuksia, arvoja ja ympäristöä sen minkä on kerennyt. Niinhän se on: kaiken on oltava monimutkaista ollakseen edes vähän jotakin. Mutta mistä se kaikki johtuu; ne muutokset ja elämänvaiheiden kaaoksellisuus? Tarvitseeko pelätä vai onko se kaikki luonnollista?



Kuinka tämäkin yhteiskunnan epäkohtia vastaan taisteleva sosionominpuolikas voi olla alentunut stereotyyppisen, kaavamaisen elämänkulun vietäväksi? Sen elämänkulun, jossa vauvasta vaariin koetaan lähes poikkeuksetta samat ilot ja murheet sakramenttien kera. Vastausta on varmaan turha etsiä. Organisaatioiden organisaatio kasvattaa tälläkin hetkellä roboteistaan velvollisuuksia täyttäviä yksilöitä, jotka eivät tiedä minuudesta mitään. Kaikki abstrakti ja aatteet muserretaan kovan, kylmän politiikan alle ja materialismi juurettuu elämiimme kuin homeitiö vaaleaan leipään. Uravalintojen tärkeyttä painotettaessa haemme opiskelemaan yliopistoon, ja kun yön pimeinä tunteina media kehottaa ottamaan itseään niskasta kiinni ja tekemään ratkaisuja "siihen ja siihen" suuntaan - mehän teemme. On toki turvallista elää symbioosissa, mutta oikeasti: menettäisimmekö me mitään, jos kerrankin astuisimme maailmanlaidan yli ja kokeilisimme rutiinittomampaa arkea?

Olen itse sitä sukupolvea, jonka karkeasti sanotaan elävän vain omaksi iloksemme ja jättävän tuleville sukupolville jotakin - jos jää. Mutta eikö se niin ole, että esimerkiksi minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni on menneisyyden yhdentymä? Se, mitä isovanhempamme ja heidän vanhempansa ovat tehneet oikein ja väärin; näkyvät minun elämässäni. Ei ole oikein syytellä ketään tai mitään liioin, mutta lainatakseni yhden muutama viikko sitten tapaamani vanhan herrasmiehen sanoja: "Yhteiskunnassa on jokin pahasti pielessä - kumpa tietäisi, mikä". Yhteiskunnan toimintatapojen huolimattomuudesta voisi esimerkkinä olla esimerkiksi se, että meille on annettu jo ennen syntymäämme velvollisuuksia. Tavoitteenamme on esim. oppia kouluvuosinamme kokonainen maailma ja sen pienimmätkin vivahteet, jonka vuoksi teemme siinä sivussa karhunpalveluksen itsetuntemuksellemme. Itsetuntemukselle, jonka ymmärtämisen pitäisi olla paljon tärkeämpää kuin tietää desimaalin tarkkuudella USA:n pörssisijoituksien devalvaatio. Lapsuus ja nuoruus on nykyään sama asia. Onko sekään siis enää mikään ihme, että nuorisolle kehkeytyy toinen toistaan vakavampia masennuksia ja kriisejä, kun ei ole aikaa etsiä itseään?

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki mikä on vähänkin nurinkurista tai väärinpäin, on täysin mahdollista tässä maailmassa. Odotetaanpa vain sitäkin päivää, kun Pohjoismaat yhdistyvät suurvallaksi ottaen mallia lätäkön takana olevasta Obamalandiasta (ex-Bushlandia). Parikymmentä vuotta - ja kaikki kalkkinaamaiset pohjoismaalaiset kirmaavat yhdessä kohti globalisoituvaa auringonnousua. Elämä on siis suorastaan kuin sika säkissä. Kukaan ei voi tietää tarkkaan seuraavan päivän kulkua tai sitä, miten valinnat vaikuttavat tulevaisuuteemme. Elämme huomaamattamme jännittävässä tuntemattomassa ja kärsimme epätietoisuudesta, jota muutoin yritämme karttaa. Kun vihdoin eräänä iltana huomaamme pohtia, mihin vuodet ovat kuluneet, sitä väkisinkin pelkää tehneensä itse jotakin väärin. Ehkei tarvitsisi syytellä itseään, koska vastauksia mihinkään ei edelleenkään ole. Valinnanvapauskin on vain sana. Todellisuudessa osittain ennaltapäätetty elämämme alkoi jo siitä, kun synnyimme Suomen valtioon - keskelle synnytysosaston suurta demokratiaa.