Lapset elävät pidempään kuin aikuiset.

Muutama sananen nauramisesta. Tällä viikolla olen moneen otteeseen nauranut ääneen, ja joka kerta olen tullut miettineeksi hiljaa mielessäni, että miksi nauru ei kuulu enää yhtä usein kuin aiemmin. Aiemmalla tarkoitan lapsuutta ja muistelen kaiholla niitä hetkiä, kun kavereiden kanssa naurettiin mahat kippurassa. Jokainen muistanee sen kivan, autuaan ja vähän mahanpohjaa kutittelevan tunteen, kun on ensin nauranut, kierinyt ja sitten lopuksi luullut kuolevansa nauruun. Sen jälkeen tuntui hyvältä. Kysymys kuuluukin: missä ihmeessä on aikuisten naurukoomat?! Harvemmin enää missään.

Aamuradiosta tulee usein hauskoja juttuja, joille nauraa ihan mielellään. Herätessä usein oikein odottaa, että saa radion päälle. Viime aikoina on uutisoitu paljon siitä, mitä Uuden-Seelannin ministeri on sanonut suomalaisista. Vähänkin negatiivisten sanomisten jälkeen suomalaiset - ja ihan kuka vain muukin - pohtii sitä, miten asiat oikeasti ovat. Negatiivisen palautteen jälkeen oman ryhmämme eli suomalaisten ulkopuolelta tuleva positiivinen palaute on erityisen hienoa ja ilahduttavaa. Uusi-Seelanti hyökytyksen jälkeen media astui kuvaan omalla kierolla tavallaan. Media julkaisi uutisen siitä, että Suomea ylistetään maailmalla. Otsikko oli suuri: "SUOMEA YLISTETÄÄN MAAILMALLA!" Uutista lukiessa olisi samalla voinut juoda shampanjaa ja katsoa ilotulituksia. Monet varmasti ajattelivat uutisen lukiessaan tai kuullessaan, että: "Ähäkutti! Ei me suomalaiset ihan turhia olla, vaikka Uusi-Seelanti niin väittääkin!" 

Sen jälkeen Suomen ylistys -uutisesta ilmenee, että se onkin rakas naapurimaamme Norja, joka on kehunut Suomea. Hienoa. Norjalaiset ovat aina olleet kivoja. Pian selviää, että se ei olekaan koko Norja vaan muuan toimittaja Stein Östbö, joka on ylistänyt Suomea. Ja sitten tulee paras kohta: norjalainen Stein Östbö on ylistänyt Suomea ansiokkaan euroviisukappaleen takia. Tässä kohtaa tulee olo, että uutinen on johtanut pientä suomalaista harhaan - mutta silti se on omalla tavallaan hauskaa. Olen sitä mieltä, että itseironian ja itselleen nauramisen taidon osaava on yksi onnellisimmista ihmisistä. 

(Uhkaan väittää, että uutisotsikot liioittelevat ja kertovat yhä useammin jostakin ihan muusta kuin itse asiasta. Tähän syyllistyvät myös arvostetut toimittajat. Ei se mitään, vaikka välillä olisikin harhaanjohtavia uutisotsikoita, mutta niiden ei ainakaan sovi lisääntyä. Tämä on jo aivan toinen tarina ja nyt huomaan itsekin syyllistyväni otsikolla harhaanjohtamiseen, mutta tässä uutisten ja infon maailmassa ihmisillä ei yksinkertaisesti ole aikaa lukea sitä, mitä he eivät halua. Lehtiä lukiessa otsikko nopeuttaa lukijan valintaa siitä, lukeako vai eikö. Otsikon tulisi kertoa sisällöstä.)

Aikuiset ja lapsi...

Aikuiset ovat huumorissa aivan eri levelillä kuin lapset. Lapset nauravat silloinkin, kun kaveri roiskuttaa kuravettä tai kurkkuviipale putoaa lattialle. Lapset nauravat myös silloin, kun lastenohjelmassa punainen Zuzupets tökkää toista Zuzupetsiä. "Aikuisten jutut" eivät tunnu naurattavan samalla lailla rentouttavasti ja pitkällä tähtäimellä. Aikuisilla on toisaalta omia hauskoja juttuja kuten Euroviisut ja poliitikot. Se nauru on tietenkin vähän erilaista ja erimuotoista, mutta hauskaa kuitenkin. Aina naurattaa, kun tarkemmin ajattelee. Sanotaan, että nauru pidentää ikää, ja siitä tulikin mieleeni tuo otsikossakin kummitteleva väite: "Lapset elävät pidempään kuin aikuiset". Totta se on. Voidaan salaa kuvitella, että ne ovat nauru ja vilpitön ilo, mitkä auttavat elämään pidempään. 

Lupaan tulevaisuudessa nauraa ja naurukoomailla niin paljon kuin mahdollista. Ikuisen elämän tavoittelu on hauskaa.

Kahvia ja kakkumuksia

Tuntuu, että opiskelu on tällä hetkellä sitä, että pitäisi totutella epäsäännöllisyyteen ja siihen, että kukaan muu ei tee hommia itsensä puolesta. Meillä on meneillään viimeinen harjoittelu, mikä liikkuu myös nimellä hankeharjoittelu. Se on projektityyppinen ja se suoritetaan johonkin työelämätahoon. Itselläni harjoittelu liittyy opinnäytetyöhön, ja sen takia täytyy tehdä paljon itsenäistä työtä kotona. Lukemista, lukemista ja kirjoittamista. Toisinaan kipinä työskentelyyn iskee - toisinaan ei. Useammin ei. 

Kaiken työn ohella olen huomannut, että harrastukset ja kavereiden näkeminen ovat elintärkeitä. On tullut mökkeiltyä, ulkoiltua, pelailtua, lueskeltua, kahviteltua, kyläiltyä ja ennen kaikkea on laitettu ruokaa. On kiva leipoa, kun on joku muukin, joka niitä syö. 

Tässä joitakin kuvia viimeviikkojen ja -aikojen hetkistä ja jutuista:

Ihmisten näkemisessä on hauska yhteinen piirre siinä, että aina juodaan kahvia. Kyläiltiin esimerkiksi viime viikonloppuna useammassakin paikassa ja jokaisessa juotiin iso mukillinen (huom! ei se pieni kahvikupillinen, mistä tulee vaan vihaiseksi) kahvia. Olen pohtinut, josko pitäisi opetella juomaan myös teetä. Kolmen kahvimukillisen jälkeen alkaa meinaan vähän tuntua oudolta. Silti - kyllä se kahvi (tai jokin juotava ylipäätänsä) jotenkin tekee kyläilystä kyläilyä. Kyläilyyn kuuluu vieraanvaraisuus ja kyläiltävän rooliin se, että on hetken vieraanvaraisuuden palveltavana. 

Tein tänään suklaa-appelsiinikakun. Se on täyteläinen ja aivan liian hyvää. Laitoin päälle Daim-rakeita ja suolapähkinöitä. Vieraanvaraisuudesta ja suklaakakusta puheenollen: saa tulla kahville... 

On siis kevät - mutta millainen kevät?

Päivittäminen - vai pitäiskö sanoa pöliseminen - on jäänyt täällä vähemmälle lähinnä opiskelujen takia. Joten vaikka täällä ei paljoakaan tekstiä synny, niin voitte olla varmoja, että muutoin syntyy sitäkin enemmän perinteiseen tapaan.

Ja toinen syy, miksi olen taas löytänyt tänne on se, että heräilen talviunesta. Talviunessani totuttelin pimeyteen Kyproksen valoisuuden ja D-vitamiinisäteiden jälkeen. Tämä ei ole ihan sama kuin se tyypillinen mielikuva karhusta, joka kömpeää lumikinoksen alta nukuttuaan omaa talviuntaan. Tämä on enemmänkin kulttuurinvaihdosta johtuvaa väsymystä, perisuomalaista pimeyteen sukeltamista ja sitä, että tekemisen paljous pakottaa istumaan muiden tehtävien ääressä sisällä.

Huomioikaa se, että olen siis vasta heräilemässä talviunesta eli vähän aikaa voin vielä totutella ja lörväillä unenpöpperössä. Eilen aamulla herätessäni yöunesta (yöuni ja talviuni - onko niillä paljoakaan eroa?) huomasin heti ilokseni, että aurinko paistoi ihan oikeasti. Ja mikä parasta - ulkona seisoskellessa auringon tunsi kasvoilla. Siitä tulee yllättävän hyvä mieli siihen nähden, kuinka vähän pieniä asioita yleisesti elämässä arvostetaan.

Päädyin eilen illalla auringonpaiste-episodin jälkeen tutkimaan kevääseen liittyviä kuvia internetistä. Laitoin hakusanaksi "spring" - ja ajattelin löytäväni lisää kevättunnelmaa. Sitä aitoa oikeaa auringonpaiste kinoksessa -tunnelmaa, missä on sulavat jääpuikot räystäissä ja lumen alta pilkottaa ruskeaa maata. Mutta kuinkas kävikään - ei tullut sellainen olo. Ruudulla oli vaaleanpunaisia kirsikkapuita, vihertävää nurmea ja kaikissa väreissään koreilevia tulppaanitarhoja. Sen jälkeen laitoin hakusanaksi "kevät" - ja johan alkoi näyttämään tutummalta.

Silloin sen taas ymmärsi, kuinka erilaista eri puolilla maailmaa on. Kevät ei välttämättä näytä samalta Suomessa ja Ranskassa. Kevät ei tunnu samalta: aurinkoon tottunut ei osaa jossakin muualla päin arvostaa auringonsäteitä ja jääpuikkoja samalla tavalla kuin me, joille auringonlämpö ei ole itsestäänselvyys ja jokapäiväinen ilo.

Olen salaa onnellinen, että meillä on varikset ja leskenlehdet. Oikeasti. Titityy.

Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa; kuin itse taivahan kansi sois.

Reilu viikko on taas vierähtänyt edellisistä kuulumisista, ja joulukuu on kiireineen kiirinyt (kuulostaa aika vängältä?) puoleen väliin. Täällä ei varsinaisesti tunne joulukiirettä, mutta muunlaisia kiireitä kyllä on riittänyt. 

Viikko sitten lauantaina meillä oli pikkujoulut suomalaisittain. Olimme kunnianhimoisia ja halusimme tehdä mahdollisimman suomalaisia perinneherkkuja. Ruokashow alkoi siitä, kun edellisenä iltana tehtiin T:n kanssa piparkakkutaikina valmiiksi jääkaappiin. Piparkakkutaikina muutoin on varsin helppo: ainekset kulhoon ja that's it - mutta kun ei omista sähkövatkainta niin leipomiset eivät menekään ihan vaivattomasti. Olen miettinyt, että miten taloudessa ei voi olla sähkövatkainta? Onneksi oli sentäs sellainen manuaalinen vatkain. Tehtiin myös itse alusta loppuun joulutorttuja (myös voitaikina), karjalanpiirakoita, glögiä ja snapsi -juttuja...

(Vatkaamisessakin voi muuten kehittyä. Ensimmäisen kerran kun täällä vatkailtiin niin kesti 45 minuuttia. Viime lauantaina 2 kananmunaa+2,5dl sokeria -combo oli enää 20 minuuttia. Ja kyllä siinä hiki tulee. On se vaan niin rankka harrastus se leipominen.)

Pikkujoulut itsessään sujuivat rauhallisesti, kun muotoilimme herkkuja ja odotimme, että ne valmistuvat uunissa. Syöminen oli paras osuus. Tietenkin.

Viime sunnuntaina puolestaan kävin seuraamassa yhden kaverin kastejuhlaa. Kirkkotilassa hän ensin kertoi seurakunnalle siitä, miksi haluaa olla kristitty ja mitkä asiat siihen ovat vaikuttaneet. Sen jälkeen lähdettiin kimppakyydeillä eräälle rauhaisammalle rannalle (Santa Barbara beach). Rannan tuntumassa oli joitakin venäläisten suosimia hotelleja, ja kovanahkaisimmat turistit ottivat jopa aurinkoa....

Täällä on ollut todella kylmä viime aikoina, joten olin tietenkin varautunut kylmyyteen laittamalla farkut, lyhythihaiset, pitkähihaiset, takin, parit kaulaliinat ja sormikkaat. Kävi sitten kuitenkin ilmi, että oli kuuma. Kuumuus itseni kannalta oli vähän tukalaa, mutta itse kastetilaisuuteen se oli erinomaista! Tai - miettikää itse, että sinä hetkenä, kun kävelet papin kanssa kohti merenaavaa kylmässä merivedessä joulukuussa pelkät shortsit päällä, niin saattaahan sitä olla vähän vilakka? Sitten pappi kysyy vielä kysymyksiä ja kaataa sinut päistikkaa suorilta jaloin umpsukkeluksiin. Sen jälkeen on oikein mukava, että aurinko paistaa mielummin vuodenaikaan nähden liian kuumasti kuin että olisi esim. sateinen myrsky. 

Itse hetki oli muutoin kaunis ja tuli tippa linssiin. 

Maanantaina siivottiin pikkujoulujen jälkeisiä sotkuja ja tiskattiin. Silloin myös vuokranantajamme kävi luonamme ystävättärensä kanssa juttelemassa jostakin "ennennäkemättömästä" matkailuideasta (joka tosin ei ollut kovinkaan ennennäkemätön, koska viime keväänä eräs makkaramyyjä kertoi minulle siitä saadessani kyydin Kotkasta Järvenpäähän). 

Tiistaina Suomi juhli itsenäisyyttään - niin mekin. Kävimme asiakkaidemme taidenäyttelyn avajaisissa, haimme kiinalaista ruokaa - ja sen jälkeen katsoimme linnanjuhlia internetistä. Ei aivan perinteinen itsenäisyyspäivä, mutta kuitenkin hyvin miellyttävä: Sibeliuksen Finlandia, hyvää ruokaa ja Tarja kättelemässä hienosti pukeutuneita ihmisiä. Ainut asia mikä itsenäisyyspäivästämme 2011 jäi uupumaan oli Tuntematon sotilas. 

Torstai-iltana mentiin viettämään iltaa persialaiselle kaverillemme. Katsottiin jotakin iranilaista elokuvaa ja söimme persialaisittain tehtyä riisiä. Itse olin ilahtunut koiruudesta, mikä pyöri ympärillämme. 

Viikossa on ehtinyt tapahtua paljon. Tuntuu kuitenkin, että aika kuluu hitaasti ja harjoittelussa päivät toistuvat toinen toisensa jälkeen. Ei olisi enää yhtään energiaa mihinkään, mutta koetamme täällä tsempata viimeisetkin harjoittelupäivät. Joululomalla ehtii sitten hetken rentoutua ja kerätä voimia seuraavaan vuoteen. 

"Itketään kerralla kaikki suru pois ja tehdään onnenkyyneleille tilaa"

Tänään herätessäni kylmähköön aamuun tajusin, että on marraskuun loppu. Huomenna alkaa se innolla odotettu joulukuu, ja sehän on jo paljon paljon lähempänä harjoittelun loppua kuin se hikipisaroilla lisäsäväytetty elokuinen päivä, kun tänne saavuttiin. Aika on loppujen lopuksi kovin kuluvaista.

Olen persoonana ja ihmisenä sen oloinen, että tuntemattomatkin ihmiset avaamat minulle sydämensä jo ensikohtaamisella. Yhtenäkin päivänä harjoittelussa keskustelin erään työntekijän kanssa, ja hän selitti minulle siitä, kuinka asiat ovat väärin ja muutoksia tulisi tapahtua. Hän selitti siitä, kuinka ihmiset - etenkin kyproslaiset - piilottavat itsensä eivätkä uskalla elää koko sydämellään. Se tuntui huolettavan häntä suuresti. 

Mielestäni ihmiset usein elävät elämäänsä silmät kiinni ja kohdistavat energiansa tavalla, mikä tuottaa vain pahaa mieltä. Välillä elämä tuntuu olevan vain velvollisuuksia ja riittämättömyyttä. Liian monesti myös unelmia siirretään tulevaisuuteen ajatellen, että sitten kun on rahaa; sitten kun on aikaa; sitten kun opiskelut päättyy; sitten kun on eläkkeellä; sitten kun... mutta kysymys kuuluukin: miksei nyt? Miksi nyt juuri ei olisi sopiva hetki muuttaa edullisempaan asuntoon, ottaa lemmikkiystävää tai aloittaa uudestaan harrastus, mitä joskus kauan sitten rakasti? 

Tämä syvällisiä puhellut työntekijä oli suruissaan siitä, että ihmiset eivät muista elää sitä yhtä elämää, mikä heille on annettu. Sen sijaan, että tehtäisiin kaikkien elämästä parempaa olemalla toisille mukavia, työpaikoilla lietsotaankin pahaa mieltä ja arvostellaan muita.Tämä on varmasti jokaisessa työyhteisössä tuttua. Ihmiset keskittyvät muutoinkin enemmän siihen, mitä heillä ei ole kuin siihen, mitä heillä on. Toivon kovasti, että tämä haaveilija-henkilö ei luovuta unelmansa suhteen koskaan. Monella on opittavaa häneltä. 

Ajan kulumisen huomaa myös siinä, kun joulukuu on jo muutaman tunnin päässä eikä itselläni vieläkään ole joulukalenteria. Ajan kuluminen tässä mielessä merkitsee vain sitä, että joistakin muista asioista kuin suklaisesta joulukalenterista, on tullut minulle paljon tärkeämpiä. Miksi? Suklainen joulukalenterihan on kuitenkin tärkeä ja se tuo paljon iloa. Miksi se siis on edelleen kaupassa? Miksi, oi miksi? 

PS. Lämpimästi tervetuloa uusille lukijoille!

PPS. Eräs vakituinen lukijani laskee kirjoituksistani jo sitä, kuinka monta kertaa olen maininnut jotakin suklaasta. Olisiko aika perustaa jonkinlainen AS-kerho - Anonyymit Suklaansyöjät? Voisin osallistua.