Pieni hauva, suuri onni

Syyskuun alussa saatiin kuulla, että Lappeenrannassa oli syntynyt mäyräkoirapentue. Muutaman puhelun jälkeen alkoikin sitten vinha kuukauden kestävä odotus. Uusi koira! En tiedä, mistä kaikki pälkähti mieleen (ehkä hyvä sydän tai jotain sinnepäin), mutta ostin vanhemmilleni seuraksi ja iloksi pienenpienen koirapojan. Edellinen koiruus lensi taivaaseen reilu vuosi sitten - ja siitä kaikki olivat jo melko hyvin toipuneet. Itse en varmaan koskaan, mutta uuden koiruuden tulo vähän lievittää ikävää. 

Koiran tulo oli monelle yllätys. Kuukauden verran soiteltiin puolin ja toisin, osteltiin koiranruokia, leluja ja piiloteltiin niitä auton peräkonteissa, että yllätys säilyisi. Eräänä syksyisenä lauantaina ajelimme Kotkasta Lappeenrantaan ja haettiin oma pikkuinen kotiin. Se sai nimekseen Tini. Nimessä ja koiran luonteessa on ripaus kaihoisaa katsetta, suloisuutta, vauhtia ja sympaattista viisautta.

 Tini ensimmäisellä matkalla kotiin...

Ilmeet ja ihmetyksen määrä siinä vaiheessa, kun koira tallusteli olohuoneen lattialla, olivat suurenmoista katseltavaa. Jokunen kyynelkin vierähti. Tini oli heti alusta alkaen kuin kotonaan. Se ei ole vierastanut ketään tai mitään -  päinvastoin: mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän pusuja saa antaa. 

 Soittokamuksi?

Vauhtia riittää... ja aina on syliin päästävä :)

Se on reilussa kuukaudessa kasvanut jo ihan hurjasti. Se syö reilusti, juoksee huushollia ympäri ja "rökittää" lelujaan. Se alkaa olla sisäsiisti, odottaa ruokaansa suhkot nätisti ja osaa istua pyydettäessä (tai ainakin sinnepäin ;). Mökkiympäristö taitaa olla sen lempipaikka. Siellä saa olla vapaana ulkona niin paljon kuuin haluaa ja juosta temmeltää. 

Sanonpa vaan, että taisi olla ihan oikea ratkaisu, että tuo Tini-ihanuus tuli koko perheen ja suvun elämään. 

Raikasta ilmaa ja nakkisoppaa

Elokuun lopulla oli JäMen (täkäläinen partiolippukunta) syyskauden avajaiset ja suunnistettiin lippukunnan voimin Sipoonkorven kansallispuistoon. Vaellettiin noin 6km:n reissu vaativassa ja paikoittain jyrkässä Sotungin Kalkkiruukin luontopolulla. Välillä kalliota kiivetessä tuntui kuin olisi kavunnut lipputankoa ylöspäin. 

Luontoon.fi -sivusto osaa kertoa meidän reissunähtävyyksistä tällaista: 

"Kalkkiruukin luontopolku kiertää pelto- ja metsämaisemissa perinteisellä kalkkikaivos- ja maatalousalueella Vantaan Sotungin kylän tuntumassa. Kalkkiruukin alue on vanhoja Håkansbölen kartanon maita. Perinteisten maatalouselinkeinojen lisäksi alueella on harjoitettu kalkinlouhintaa ja -polttoa. Arkeologit eivät ole löytäneet merkkejä ruukkialueesta polun tuntumasta, kalkkilouhoksia ja kalkkiuuneja kylläkin."

 Kalkkilouhos täynnä vettä

Mulle ei selvinnyt, että milloin näitä kalkkilouhoksia ja -uuneja on tarkalleen ottaen käytetty, mutta villinä veikkauksena, että joskus 1800-luvun lopulla. Syvyyttä maasta kiviharjanteen korkeimpaan kohtaan oli jotakuinkin 13 metriä eli yhden kuusenmitan verran. 

 Ja siinä teille niitä tuuheita kuusia

Maasto tosiaan oli vaihtelevaa: välillä olimme sammalmetsässä, välillä tiheässä ja karussa kuusikossa ja välillä korkealla kalliolla. Matkan aikana satoi vettä, mutta lapsista reissunteko tuntui kivalta siitä huolimatta. Kun oli varannut mukaan lämpimiä vaihtovaatteita ja sadevarusteet, niin ei ollut mitään hätää. Minäkin pärjäsin saappaisillani koko matkan - vaikkakin välillä hirvitti kivuta niillä ylös ja alas märkää kallionjyrkännettä kivikkoineen ja kantoineen.

"Korkeimmalta kalliolta, Högbergetiltä, avautuu näköala yli metsien Vuosaaren satamanostureille saakka."

Sattuipa muuten olemaan myös ihan virallinen Retkipäivä ja nähtiin alueella paljon eri-ikäisiä retkeilijöitä lapsista ulkomaalaistaustaisiin marjanpoimijoihin.

 Erikoisesti muodostunut kallioseinämän alaosa... 

Ihaninta sateisessa ja pilvisessä ulkoilussa oli se, että se kostea ja raikas ilma teki tosi hyvää. Muutaman kerran vaelluksen aikana pysähdyttiin harjoittelemaan erinäisiä partiojuttuja. Iltapäivällä saavuimme laavulle, jossa valmistettiin porukalla nakkikeittoa. Jokainen voi kuvitella, minkälainen show oli, kun 40 lasta (suurin osa eka-tokaluokkalaisia) yritti omien puukkojensa kanssa pilkkoa alustaltaan lipeäviä porkkanoita ja kovia, raakoja perunoita...

 Nakkikeitto porisee

 Positiivista päiväretkessä on ehdottamasti kevyt reppu!

Omena-kaurajuttua vaniljakastikkeella, namnam

Tehtiin yhden mun lauman sudenpentupojan kanssa parityönä jälkkäri puoliksi. Jos nakkikeitto oli hyvää, niin tuo avotulessa valmistunut omenaherkku oli sitäkin suussa sulavampaa! 

Tähän mun hektiseen arkeen tämä partiotouhu on kyllä ehdottomasti parasta lääkettä. Ollaan aina ulkona ja nautitaan sellaisista asioista, joilla ei tarvitse stressata päätään yhtään. Toki siinäkin on koko ajan kasvatus ja toisista huolehtiminen läsnä, mutta se on kuitenkin vapaaehtoista ja vähän kuin harrastus. Ihanaa! Seuraava tällainen ihan reilu vaellus meidän oman lauman kesken tulee olemaan loka-marraskuun tienoilla. 

Tämän partioviikonlopun jälkeen oon myös käynyt yhdellä seurakunnan eskari-ekaluokkalaisten päiväleirillä, sairastellut flunssaa ja poskiontelotulehdusta (ja laittavat minut myös astmatesteihin), tenttinyt mun elämän ensimmäisen yliopistotentin aiheesta konstruktivistinen oppimisteoria verrattuna aikaisempiin opetus- ja oppimismalleihin sekä osallistunut työhyvinvointikoulutukseen, mikä toivottavasti auttoi työyhteisöämme pääsemään kaikessa hyvään alkuun.

Reippautta, reippautta. Ja lepoa sinne johonkin väliin. Kuitti. 

Maailman pelastusta

Mun oli tarkoitus päivittää jo noin pari-kolme viikkoa sitten, mutta muut ajatukset veivät mennessään. Oikeasti juuri tässä kohtaa piti lukea mun arjesta ja siitä, kuinka oon saanut täytettyä kalenterin täpösen täyteen ja että harjoittelen ajanhallintaa. Siinä kohtaa, kun teksti alkoi olla valmis ja oikoluin sen, niin painoin tietoisesti delete-nappia. Ei sitä pitänytkään koskaan julkaista. Se oli vain mulle itselleni pieneksi huomautukseksi, että: "Hetkonen hei, hellitä vähän!"

Mun syksyn kulkuun kuuluvat nämä asiat - tässä samaisessa järjestyksessä: Työ, opiskelu, partio ja seurakunta. Nuo neljä sanaa voisi tiivistää kahteen sanaan: lapset ja kasvatus. Nuo kaksi sanaa voisi tiivistää yhteen sanaan: unelmatyö. Sitä kohti tässä pikkuhiljaa pakerrataan ja aherretaan ja puserretaan - ja sitä myös koko ajan tehdään. 

Ihanaa, kun voi käyttää saappaita :)

Iltarusko Kavalanjärvellä

Kuuluu mun elämään toki VÄHÄN muutakin. Olen ajatuksissani lähes alati perheeni ja ystävieni luona, ja pyrin pitämään yhteyttä sen verran kuin vain mahdollista. Yritän löytää sitä kaiken perustana olevaa motivaatiota ja voimaa arjen pienistä asioista, ja huomata edistymistä monenlaisissa ammatillisissa asioissa. Toisinaan huomaan olevani liiankin sitoutunut siihen, että kaikilla maailman lapsilla olisi parempi olo ja heistä kasvaisi sivistyneitä yhteiskunnan jäseniä, johon kasvatus tähtää.

Toppuuttelen itseäni siinä, ettei yksi ihminen voi pelastaa kaikkia maailman lapsia. Että kyllä se 1000 lasta mun elämän aikana riittää, jos tätä vauhtia  (lue: kaikki mun tekeminen - jopa vapaa-ajalla - liittyy varhaiskasvatukseen) jatkuu. Tai jos vaikka vaan yhdelle lapselle näistä kaikista jäisi sellainen olo, että elämä on kaiken arvoista, niin sitä voisi sitten itsekin tietää tehneensä jotakin oikein.

Ja tuntuu, että tässä samalla tekee itselleen hyvää, kun haluaa muille hyvää ja rakastaa niitä kaikkia pikkuvilperttejä, jotka aloittelevat taivaltaan.

Neilikat ne vaan jaksaa

Loman loputtua (silloin noin kolmisen viikkoa sitten) täydennettiin ruokavarastot ja asetuttiin kotiin. Kun oli tiettävästi taas tuleva viettämään enemmän aikaa kotona, niin hamusin kaupasta jymyvarman leikkokukkakimpun. (Ja JYMYvarmaa ja sen painokkuutta tuskin tarvitsee edes minut tunteville selitellä.) Neilikoita.

Neilikoitten lisäksi oon hurahtanut pilatekseen. Se on lihaskuntopainotteinen, omaa kehoa vahvistava liikuntamuoto, jossa ei tarvitse mitään apuvälineitä. Olen ounastellut mun kehon tuntemuksia kotitreenin jälkeen, ja vaikutus on ainakin vatsalihasten seudulla merkittävä. 

Teen läpi sellaista neljän viikon kestävää aloittelijoiden pilatesohjelmaa, ja siinä tulee päivittäin kuntoiltua vähintään 15min hikihatussa. Kauttaaltaan treeni on 15-45min - riippuen toki siitä, missä tahdissa kaiken tekee. Kun olen saanut koko ohjelman suoritettua, lupaan kertoa kokemuksiani ja ylipäätänsä lisää, jos jotakuta kiinnostaa (lue: luultavasti kerron jokatapauksessa). 

Olin ekan treenin jälkeen tosi kipeä. Pidin siinä välissä suurinpiirtein 1,5vk:n tauon, koska halusin olla terve aloittaessani pilateksen taas uudelleen.  Jos en oo muuta urheilusta oppinut, niin ainakin sen, että kipeänä levätään, vaikka hinku ulos tai mihin tahansa olisi suuri. Jos olo on sellainen, että juuri ja juuri jaksaa olla töissä ja kestää päivät vain mustaherukkamehun ja munkkitippojen voimalla, niin ehkä se lepo iltaisin tosiaan on tarpeen... Tuntuu paremmalta, kun ei taistele niin kovasti omaa kehoaan vastaan. Miksi muutenkaan taistella itseään vastaan näin selkeässä asiassa?

Nyt oon tehnyt ekan viikon harjoitukset ja juonut siihen päälle ananas-mustikka-banaani -smoothien. On ollut ihanaa levittää jumppamatto lattialle, avata verhot nähdäkseni pilateksen lomassa luontoa (puita ja pilviä) ja tehdä kaikki omassa seurassani. Okei, täytyy myöntää, että hiki roiskuu lattialle ja taukoja tulee pidettyä eli luistettua ohjelmasta, mutta parhaani olen yrittänyt. Kyllä se siitä. Ehkä mun kokonaisfiilis tämän kaiken myötä jotenkin paranee, ja jaksaa paremmin olla ja elää, esim. töissä.

Uuteen työpaikkaan tutustumisen aikana olen myös järjestänyt syksylle monenlaisia juttuja, täyttänyt kalenteria, neulonut muutaman parin villasukkia, mökkeillyt, ollut puusouvissa ja syönyt hyvin. Olen ostanut viherkasveja ja haaveillut tulevaisuudesta. En oikein malta odottaa, mitä tuleman pitää. Outo juttu. Tämän syksyn uudet jutut ja tuleva vuosi tähtää siihen, että oon taas hitusen lähempänä mun unelmien toteutumista. 

Jatkuu seuraavassa osassa...

Vielä yksi päivitys kesäkuvia ja kesän ihanuutta

Kesä tuntui pitkältä: ehdin nähdä paljon kaikenlaista, makailla trampoliinilla kirjaa lueskellessa, jutella ihmisten kanssa, levätä omassa seurassani, syödä hyvin, liikkua luonnossa ja harrastaa. Arki kuitenkin tulee vastaan vääjäämättä ja on sanottava heippahei lomalle. Tällaisen kesän jälkeen se ei tee edes kovinkaan pahaa vaan se on kiinnostavaa ja inspiroivaa. Mulla on jo sata suunnitelmaa ja plääniä syksyn ja tulevaisuuden varalle... Pitäisi vähän toppuutella itseään, ettei suunnittelisi liikoja - tai liian pitkälle.

Toiseksi viimeisenä kokonaisena lomapäivänä (viimeinen päivä oli varattu kotimatkaan) kävimme saunomassa ja uimassa meren rannalla lähellä Vaasan keskustaa. En yleensä ui meressä - koska ainakin Kotkassa se on todella kylmää - mutta tällä kertaa uskaltauduin.  Olen niin monta kertaa tullut uidessani kipeäksi, että se vähän pelottaa, mutta tällä kertaa pelko oli turhaa.

 Saunan jälkeen kuivateltiin kahvin ja mustikkapiirakan kera

Kuten olette huomanneet, niin mustikkapiiraa ja kaikenlaista muuta herkkua on tullut kesän aikana popsittua. Autossa istuminen on edistänyt sitä, että ne herkut ovat muovailleet vartaloani jonkun verran - eikä siihen imartelevaan suuntaan (hehheh). Psyykkaan itseäni siihen, että säännöllisyys urheilussa tekisi hyvää ja yleensä aloitankin urheilemisen innokkaana. Luultavasti liiankin innokkaasti, koska viikonloppuna mulla oli meneillään jonkin sortin ylirasitus (lihakset kipeänä, 38 kuumetta, flunssan oireita)... Mulle harvemmin nousee noin korkeaa kuumetta, ja onneksi, koska se oli täyttä tuskaa ja kipua. 

Mustaherukkamehua nassuun ja riittävästi lepoa vielä jokusen päivän ja lepopäivän ajan - ja sen jälkeen sitten vasta katsotaan pikkuhiljaa, miten yksi mun suunnittelemista projekteista alkaa...