Syyskuun alussa saatiin kuulla, että Lappeenrannassa oli syntynyt mäyräkoirapentue. Muutaman puhelun jälkeen alkoikin sitten vinha kuukauden kestävä odotus. Uusi koira! En tiedä, mistä kaikki pälkähti mieleen (ehkä hyvä sydän tai jotain sinnepäin), mutta ostin vanhemmilleni seuraksi ja iloksi pienenpienen koirapojan. Edellinen koiruus lensi taivaaseen reilu vuosi sitten - ja siitä kaikki olivat jo melko hyvin toipuneet. Itse en varmaan koskaan, mutta uuden koiruuden tulo vähän lievittää ikävää.
Koiran tulo oli monelle yllätys. Kuukauden verran soiteltiin puolin ja toisin, osteltiin koiranruokia, leluja ja piiloteltiin niitä auton peräkonteissa, että yllätys säilyisi. Eräänä syksyisenä lauantaina ajelimme Kotkasta Lappeenrantaan ja haettiin oma pikkuinen kotiin. Se sai nimekseen Tini. Nimessä ja koiran luonteessa on ripaus kaihoisaa katsetta, suloisuutta, vauhtia ja sympaattista viisautta.
Tini ensimmäisellä matkalla kotiin...
Ilmeet ja ihmetyksen määrä siinä vaiheessa, kun koira tallusteli olohuoneen lattialla, olivat suurenmoista katseltavaa. Jokunen kyynelkin vierähti. Tini oli heti alusta alkaen kuin kotonaan. Se ei ole vierastanut ketään tai mitään - päinvastoin: mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän pusuja saa antaa.
Soittokamuksi?
Vauhtia riittää... ja aina on syliin päästävä :)
Se on reilussa kuukaudessa kasvanut jo ihan hurjasti. Se syö reilusti, juoksee huushollia ympäri ja "rökittää" lelujaan. Se alkaa olla sisäsiisti, odottaa ruokaansa suhkot nätisti ja osaa istua pyydettäessä (tai ainakin sinnepäin ;). Mökkiympäristö taitaa olla sen lempipaikka. Siellä saa olla vapaana ulkona niin paljon kuuin haluaa ja juosta temmeltää.
Sanonpa vaan, että taisi olla ihan oikea ratkaisu, että tuo Tini-ihanuus tuli koko perheen ja suvun elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti