Miniloma Lontoossa (ja vähän myös siellä sun täällä)

Lokakuun puolen välin tienoilla vietettiin miehen kanssa pitkä viikonloppu (pe-ma) ansaitulla reissulla. Reissu alkoi onnellisesti aikaisella herätyksellä ja olimme vähän ennen aamuseitsemää Helsinki-Vantaalla. Tarkoitus oli lentää Riikan kautta Lontooseen. Lontoossa piti olla klo 10 paikallista aikaa. Lensimme Riikan ilmatilaan, ja jossakin vaiheessa alkoi tuntua, että matka kestää yllättävän kauan. Lentokapteeni kuulutti siinä vaiheessa, että Riikan lentokentällä on sumua ja että olimme pyörineet jokusen aikaa ympyrää. Bensa alkoi loppua ja kapteeni teki päätöksen lentää lähimmälle sumuttomalle lentokentälle eli Tallinnaan. Tallinnassa istuskelimme koneessa muutaman tunnin ihmetellen tilannetta. 

Lopulta päästyämme Riikaan kaikki jatkolennot olivat menneet ja useiden myöhästyneiden koneiden ihmiset jonottivat samaan palvelutiskiin. Kello oli tässä vaiheessa n. 12 ja jono n. 100m pitkä. Nappasimme jonottaessamme sämpylää viereisestä tiskistä ja jonotimme n. 6h. Siinä seisoskellessa unohtui ainakin kiire. Se ei kyllä päässyt unohtumaan, että milläköhän päästäisiin perille. Loppujen lopuksi jonotuskaverimme kokeilivat löytää jatkolennot toista kautta poistumalla lentokentältä kokonaan ulos ja tulemalla uudestaan sisään. He ottivat parikymmentä jonotuslippua ja antoivat ne meille. Sitä kautta mekin vihdoin saimme jatkolennon ja vielä samalle illalla. Jos ei Baltian maita ollut vielä tarpeeksi menty ristiin ja rastiin, niin lennettiin sitten vielä Riikasta Tukholmaan. Tukholmassa oli parin tunnin vaihto, jonka aikana ehdimme käydä syömässä. Huoh. Air Baltic - ei kiitos uudestaan.

 Tukholman eväät pitkän ja väsyttävän päivän jälkeen. Oltiin jaksettu koko päivä yhdellä sämpylällä... :)

Lontoon Heathrowlle vihdoin päästyämme kello oli paikallista aikaa n. klo 02:00 (eli VÄHÄN myöhemmin kuin mitä alunperin piti olla!!!). Metrot ja junat olivat menneet, mutta ehdittiin juuri ja juuri vakiovuorobussiin. Bussimatka kesti n. 45 minuuttia ja seisoin sen koko matkan bussikuskin kaahaillessa ympäriinsä. Kuski oli tulisielu tai sitten oli huono päivä/ilta/yö. Eräät toiset matkustajat kysyivät kuinka monen pysäkin päässä heidän määränpäänsä on, niin kuski ei vastannut ollenkaan. Kun häneltä tiedusteltiin uudestaan, kuski suuttui ja sammutti bussin keskelle katua. Matka jatkui hetken kuluttua, mutta kyllähän se suomalaisen vähän hiljaiseksi veti. Kuinka kiivas ihminen voi ollakaan? Ja asiakaspalvelualalla?

Bussipysäkiltä käveltiin hotellille vielä n. 30 minuuttia. Satoi vettä ja oli pilkkopimeää. Karttakaan ei ollut kovin selkeä. Väsytti 24h:n reissaamisen ja seisomisen jälkeen. Sellainen muistikuva jäi Lontoon yöstä. Hotellille päästyämme kaaduimme sänkyyn ja nukuimme puoleen päivään. 

Puolen päivän jälkeen tutustuimme Natural History Museumiin, joka oli moderni ja mielenkiintoinen. Siellä oli esimerkiksi dinosauruksia ja erilaisia luontoon liittyviä teemoja pieneläimestä kaiken syntymiseen.

 Liukuportaat veivät maapallon keskipisteeseen (nerokasta!)

 Sinivalas oikeassa koossaan

 Komeaa arkkitehtuuria

Museon jälkeen bongattiin meidän Lontoossa asuva ystävä ja käytiin syömässä. Matkan osatarkoitus oli käydä moikkaamassa ja lievittämässä mun ystävän koti-ikävää ja viemässä talvea varten untuvatäkkiä ja talvivaatteita (ja Fazeria). Reissailtiin porukalla King's Crossin asemalle ja käytiin leikkimässä Harry Potteria. 

 King's Crossin katto

Oltiin molemmat toista kertaa Lontoossa. Mun edellisestä reissusta oli aikaa 5 vuotta, joten muistin aika hyvin erilaisia paikkoja ja jopa reittejä. Käytiin moikkaamassa Tower Bridge...

...Millennium bridge...

 ...St Paul's Cathedral...

... ja Fish and chips matkalta tilattuna ja hotellilla syötynä :)

Lontoossa oli tyypillinen sää eli vettä tihutti ja kylmä kosteus kiristeli selkärankaa. Olipa ainakin syy ostaa kunnon sateenvarjo, mikä mahdollisesti kestää Suomenkin sääolot.  

 Tower of Londonin muureilta Tower bridgelle päin...

 Suolakurkku

 Ben

 London Eye (eikö olekin aika tyypillinen brittihenkinen kuva busseineen, turisteineen ja lipunväreineen...?)

 Houses of Parliament Thamesin rannalla

 Westminster Abbey

 Puistomussukka, joka halusi pullan per kuva...

Buckingham palace

Yksi kivoimmista ja rentouttavimmista asioista tällä reissulla oli ehdottamasti seura ja kiireettömyys. Ei ollut minuuttiaikataulua mihinkään eikä tarvinnut stressata. Lontoo on kaupunkina melko helppo. Toisaalta Lontoossa täytyy tietää, mitä etsii, jos haluaa löytää. Katselemalla ja hortoilemalla väsyttää itsensä kävelyyn. Oli ihanaa myös saada vihdoinkin arkistoon valokuvamuistoja. Edellisellä Lontoon reissulla kamera tilttasi, joten muistot niiltä ajoilta ovat vain mielessä.

 Täydellinen sininen hetki hiljaisessa kahvilassa suklaafondantin kera...

 Piccadilly Circus

Ja kyllähän se maanantaiaamu sieltä kuitenkin tuli. Aika oli mennyt nopeasti. Lähdimme kotimatkalle ennen aamuseitsemää ja saimme hotellilta aamupalan mukaan (mikä oli todella ystävällistä). Lensimme Gatwickin lentokentältä Riikan kautta kotiin. Matka sujui tällä kertaa nopeammin ja sujuvammin - vaikkakin välillä kävi mielessä, että entäs jos sitä sumua on tänäänkin...

Ihana reissu kaikkineen. Sitä kyllä huomasi, että ensimmäisen reissupäivän väsymys seurasi mukana vielä seuraavallakin viikolla, mutta jos sitä ei lasketa niin kaikki oli täydellistä. 

Pieni hauva, suuri onni

Syyskuun alussa saatiin kuulla, että Lappeenrannassa oli syntynyt mäyräkoirapentue. Muutaman puhelun jälkeen alkoikin sitten vinha kuukauden kestävä odotus. Uusi koira! En tiedä, mistä kaikki pälkähti mieleen (ehkä hyvä sydän tai jotain sinnepäin), mutta ostin vanhemmilleni seuraksi ja iloksi pienenpienen koirapojan. Edellinen koiruus lensi taivaaseen reilu vuosi sitten - ja siitä kaikki olivat jo melko hyvin toipuneet. Itse en varmaan koskaan, mutta uuden koiruuden tulo vähän lievittää ikävää. 

Koiran tulo oli monelle yllätys. Kuukauden verran soiteltiin puolin ja toisin, osteltiin koiranruokia, leluja ja piiloteltiin niitä auton peräkonteissa, että yllätys säilyisi. Eräänä syksyisenä lauantaina ajelimme Kotkasta Lappeenrantaan ja haettiin oma pikkuinen kotiin. Se sai nimekseen Tini. Nimessä ja koiran luonteessa on ripaus kaihoisaa katsetta, suloisuutta, vauhtia ja sympaattista viisautta.

 Tini ensimmäisellä matkalla kotiin...

Ilmeet ja ihmetyksen määrä siinä vaiheessa, kun koira tallusteli olohuoneen lattialla, olivat suurenmoista katseltavaa. Jokunen kyynelkin vierähti. Tini oli heti alusta alkaen kuin kotonaan. Se ei ole vierastanut ketään tai mitään -  päinvastoin: mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän pusuja saa antaa. 

 Soittokamuksi?

Vauhtia riittää... ja aina on syliin päästävä :)

Se on reilussa kuukaudessa kasvanut jo ihan hurjasti. Se syö reilusti, juoksee huushollia ympäri ja "rökittää" lelujaan. Se alkaa olla sisäsiisti, odottaa ruokaansa suhkot nätisti ja osaa istua pyydettäessä (tai ainakin sinnepäin ;). Mökkiympäristö taitaa olla sen lempipaikka. Siellä saa olla vapaana ulkona niin paljon kuuin haluaa ja juosta temmeltää. 

Sanonpa vaan, että taisi olla ihan oikea ratkaisu, että tuo Tini-ihanuus tuli koko perheen ja suvun elämään. 

Raikasta ilmaa ja nakkisoppaa

Elokuun lopulla oli JäMen (täkäläinen partiolippukunta) syyskauden avajaiset ja suunnistettiin lippukunnan voimin Sipoonkorven kansallispuistoon. Vaellettiin noin 6km:n reissu vaativassa ja paikoittain jyrkässä Sotungin Kalkkiruukin luontopolulla. Välillä kalliota kiivetessä tuntui kuin olisi kavunnut lipputankoa ylöspäin. 

Luontoon.fi -sivusto osaa kertoa meidän reissunähtävyyksistä tällaista: 

"Kalkkiruukin luontopolku kiertää pelto- ja metsämaisemissa perinteisellä kalkkikaivos- ja maatalousalueella Vantaan Sotungin kylän tuntumassa. Kalkkiruukin alue on vanhoja Håkansbölen kartanon maita. Perinteisten maatalouselinkeinojen lisäksi alueella on harjoitettu kalkinlouhintaa ja -polttoa. Arkeologit eivät ole löytäneet merkkejä ruukkialueesta polun tuntumasta, kalkkilouhoksia ja kalkkiuuneja kylläkin."

 Kalkkilouhos täynnä vettä

Mulle ei selvinnyt, että milloin näitä kalkkilouhoksia ja -uuneja on tarkalleen ottaen käytetty, mutta villinä veikkauksena, että joskus 1800-luvun lopulla. Syvyyttä maasta kiviharjanteen korkeimpaan kohtaan oli jotakuinkin 13 metriä eli yhden kuusenmitan verran. 

 Ja siinä teille niitä tuuheita kuusia

Maasto tosiaan oli vaihtelevaa: välillä olimme sammalmetsässä, välillä tiheässä ja karussa kuusikossa ja välillä korkealla kalliolla. Matkan aikana satoi vettä, mutta lapsista reissunteko tuntui kivalta siitä huolimatta. Kun oli varannut mukaan lämpimiä vaihtovaatteita ja sadevarusteet, niin ei ollut mitään hätää. Minäkin pärjäsin saappaisillani koko matkan - vaikkakin välillä hirvitti kivuta niillä ylös ja alas märkää kallionjyrkännettä kivikkoineen ja kantoineen.

"Korkeimmalta kalliolta, Högbergetiltä, avautuu näköala yli metsien Vuosaaren satamanostureille saakka."

Sattuipa muuten olemaan myös ihan virallinen Retkipäivä ja nähtiin alueella paljon eri-ikäisiä retkeilijöitä lapsista ulkomaalaistaustaisiin marjanpoimijoihin.

 Erikoisesti muodostunut kallioseinämän alaosa... 

Ihaninta sateisessa ja pilvisessä ulkoilussa oli se, että se kostea ja raikas ilma teki tosi hyvää. Muutaman kerran vaelluksen aikana pysähdyttiin harjoittelemaan erinäisiä partiojuttuja. Iltapäivällä saavuimme laavulle, jossa valmistettiin porukalla nakkikeittoa. Jokainen voi kuvitella, minkälainen show oli, kun 40 lasta (suurin osa eka-tokaluokkalaisia) yritti omien puukkojensa kanssa pilkkoa alustaltaan lipeäviä porkkanoita ja kovia, raakoja perunoita...

 Nakkikeitto porisee

 Positiivista päiväretkessä on ehdottamasti kevyt reppu!

Omena-kaurajuttua vaniljakastikkeella, namnam

Tehtiin yhden mun lauman sudenpentupojan kanssa parityönä jälkkäri puoliksi. Jos nakkikeitto oli hyvää, niin tuo avotulessa valmistunut omenaherkku oli sitäkin suussa sulavampaa! 

Tähän mun hektiseen arkeen tämä partiotouhu on kyllä ehdottomasti parasta lääkettä. Ollaan aina ulkona ja nautitaan sellaisista asioista, joilla ei tarvitse stressata päätään yhtään. Toki siinäkin on koko ajan kasvatus ja toisista huolehtiminen läsnä, mutta se on kuitenkin vapaaehtoista ja vähän kuin harrastus. Ihanaa! Seuraava tällainen ihan reilu vaellus meidän oman lauman kesken tulee olemaan loka-marraskuun tienoilla. 

Tämän partioviikonlopun jälkeen oon myös käynyt yhdellä seurakunnan eskari-ekaluokkalaisten päiväleirillä, sairastellut flunssaa ja poskiontelotulehdusta (ja laittavat minut myös astmatesteihin), tenttinyt mun elämän ensimmäisen yliopistotentin aiheesta konstruktivistinen oppimisteoria verrattuna aikaisempiin opetus- ja oppimismalleihin sekä osallistunut työhyvinvointikoulutukseen, mikä toivottavasti auttoi työyhteisöämme pääsemään kaikessa hyvään alkuun.

Reippautta, reippautta. Ja lepoa sinne johonkin väliin. Kuitti. 

Maailman pelastusta

Mun oli tarkoitus päivittää jo noin pari-kolme viikkoa sitten, mutta muut ajatukset veivät mennessään. Oikeasti juuri tässä kohtaa piti lukea mun arjesta ja siitä, kuinka oon saanut täytettyä kalenterin täpösen täyteen ja että harjoittelen ajanhallintaa. Siinä kohtaa, kun teksti alkoi olla valmis ja oikoluin sen, niin painoin tietoisesti delete-nappia. Ei sitä pitänytkään koskaan julkaista. Se oli vain mulle itselleni pieneksi huomautukseksi, että: "Hetkonen hei, hellitä vähän!"

Mun syksyn kulkuun kuuluvat nämä asiat - tässä samaisessa järjestyksessä: Työ, opiskelu, partio ja seurakunta. Nuo neljä sanaa voisi tiivistää kahteen sanaan: lapset ja kasvatus. Nuo kaksi sanaa voisi tiivistää yhteen sanaan: unelmatyö. Sitä kohti tässä pikkuhiljaa pakerrataan ja aherretaan ja puserretaan - ja sitä myös koko ajan tehdään. 

Ihanaa, kun voi käyttää saappaita :)

Iltarusko Kavalanjärvellä

Kuuluu mun elämään toki VÄHÄN muutakin. Olen ajatuksissani lähes alati perheeni ja ystävieni luona, ja pyrin pitämään yhteyttä sen verran kuin vain mahdollista. Yritän löytää sitä kaiken perustana olevaa motivaatiota ja voimaa arjen pienistä asioista, ja huomata edistymistä monenlaisissa ammatillisissa asioissa. Toisinaan huomaan olevani liiankin sitoutunut siihen, että kaikilla maailman lapsilla olisi parempi olo ja heistä kasvaisi sivistyneitä yhteiskunnan jäseniä, johon kasvatus tähtää.

Toppuuttelen itseäni siinä, ettei yksi ihminen voi pelastaa kaikkia maailman lapsia. Että kyllä se 1000 lasta mun elämän aikana riittää, jos tätä vauhtia  (lue: kaikki mun tekeminen - jopa vapaa-ajalla - liittyy varhaiskasvatukseen) jatkuu. Tai jos vaikka vaan yhdelle lapselle näistä kaikista jäisi sellainen olo, että elämä on kaiken arvoista, niin sitä voisi sitten itsekin tietää tehneensä jotakin oikein.

Ja tuntuu, että tässä samalla tekee itselleen hyvää, kun haluaa muille hyvää ja rakastaa niitä kaikkia pikkuvilperttejä, jotka aloittelevat taivaltaan.