"Itketään kerralla kaikki suru pois ja tehdään onnenkyyneleille tilaa"

Tänään herätessäni kylmähköön aamuun tajusin, että on marraskuun loppu. Huomenna alkaa se innolla odotettu joulukuu, ja sehän on jo paljon paljon lähempänä harjoittelun loppua kuin se hikipisaroilla lisäsäväytetty elokuinen päivä, kun tänne saavuttiin. Aika on loppujen lopuksi kovin kuluvaista.

Olen persoonana ja ihmisenä sen oloinen, että tuntemattomatkin ihmiset avaamat minulle sydämensä jo ensikohtaamisella. Yhtenäkin päivänä harjoittelussa keskustelin erään työntekijän kanssa, ja hän selitti minulle siitä, kuinka asiat ovat väärin ja muutoksia tulisi tapahtua. Hän selitti siitä, kuinka ihmiset - etenkin kyproslaiset - piilottavat itsensä eivätkä uskalla elää koko sydämellään. Se tuntui huolettavan häntä suuresti. 

Mielestäni ihmiset usein elävät elämäänsä silmät kiinni ja kohdistavat energiansa tavalla, mikä tuottaa vain pahaa mieltä. Välillä elämä tuntuu olevan vain velvollisuuksia ja riittämättömyyttä. Liian monesti myös unelmia siirretään tulevaisuuteen ajatellen, että sitten kun on rahaa; sitten kun on aikaa; sitten kun opiskelut päättyy; sitten kun on eläkkeellä; sitten kun... mutta kysymys kuuluukin: miksei nyt? Miksi nyt juuri ei olisi sopiva hetki muuttaa edullisempaan asuntoon, ottaa lemmikkiystävää tai aloittaa uudestaan harrastus, mitä joskus kauan sitten rakasti? 

Tämä syvällisiä puhellut työntekijä oli suruissaan siitä, että ihmiset eivät muista elää sitä yhtä elämää, mikä heille on annettu. Sen sijaan, että tehtäisiin kaikkien elämästä parempaa olemalla toisille mukavia, työpaikoilla lietsotaankin pahaa mieltä ja arvostellaan muita.Tämä on varmasti jokaisessa työyhteisössä tuttua. Ihmiset keskittyvät muutoinkin enemmän siihen, mitä heillä ei ole kuin siihen, mitä heillä on. Toivon kovasti, että tämä haaveilija-henkilö ei luovuta unelmansa suhteen koskaan. Monella on opittavaa häneltä. 

Ajan kulumisen huomaa myös siinä, kun joulukuu on jo muutaman tunnin päässä eikä itselläni vieläkään ole joulukalenteria. Ajan kuluminen tässä mielessä merkitsee vain sitä, että joistakin muista asioista kuin suklaisesta joulukalenterista, on tullut minulle paljon tärkeämpiä. Miksi? Suklainen joulukalenterihan on kuitenkin tärkeä ja se tuo paljon iloa. Miksi se siis on edelleen kaupassa? Miksi, oi miksi? 

PS. Lämpimästi tervetuloa uusille lukijoille!

PPS. Eräs vakituinen lukijani laskee kirjoituksistani jo sitä, kuinka monta kertaa olen maininnut jotakin suklaasta. Olisiko aika perustaa jonkinlainen AS-kerho - Anonyymit Suklaansyöjät? Voisin osallistua. 

Kielikylpy?

Viikot menevät kiitettävän nopeasti - tai ainakin niin on hyvä sanoa, kun yksi on taas viikonloppua lukuunottamatta finito. 'Finitosta' tuli mieleen, että harjoittelupaikassa kuulen kreikkaa, englantia ja italiaa - ja jossakin määrin myös itse höpöttelen sitä-sun-tätä. Tänään hämmennyksissäni sotkin tähän kielikylpyyn myös suomea jutellessani yhden työntekijän kanssa liimailun lomassa.

Alkuviikosta käytiin opiskeluihin liittyvä parituntinen rakentava keskustelu suomeksi. Tiistaina kävin rakentavaa keskustelua itseni ja reflektiotehtävien parissa kirjakielellä. Keskiviikkona mentiin tyttöporukalla elokuviin parin latvialaisen, venäjää puhuvan kanssa. Valkokankaalla puolestaan puhuttiin englantia ja tekstitykset olivat kreikaksi. Itse elokuva - Twilight saga: Breaking Dawn Part 1 - oli hyvin tehty ja pidän siitä, että se mukaili kirjaa niin tarkasti. Ja täytyy muuten vielä sanoa, että mikä tahansa elokuva on hyvä, kun on syli täynnä erilaisia suklaita ja vieressä minun hölmöilyilleni naureskelee latvialainen ystävä... 

Näitä elokuvasta napattuja kuvia katsoessa tulee mieleen, 

että mihin ovat kadonneet shakin pelaajat oikeasta elämästä? 

Netti- ja konsolipelit tuntuvat korvaavan nykyään kaiken perinteisen...

Voin paljastaa puhuvani suurimman osan täällä kotona vietetystä ajasta erittäin sujuvaa suomen kieltä. Tänä viikonloppuna kaavoja täytyy taas rikkoa, koska meille tulee pari saksalaista vierasta yökylään. Mainittakoon myös, että tänään tuli myös Suomesta muutama vieras tutustumaan Limassolin tunnelmaan. Tyttöjä siis tässä talossa riittää. Nopean laskutoimituksen suorittaessani meitä on täällä sunnuntaina jopa 7 nukkumassa. 

Olen tänään onnellinen viikonlopusta - ja siitä, että meillä on täällä riisipuuroa, salmiakkia ja Fazerin sinistä. Ei muuta. 

Elämä voittaa - tavalla tai toisella

Minulla on sellainen olo kuin olisin viettänyt kaksi viikkoa nukkumassa - ja niinhän se taitaakin olla. Ilmoitusluontoisena asiana kuitenkin haluan kertoa, että tänään on koittanut se päivä, kun allekirjoittautunut lähtee ulos ja koettaa selviytyä nukkumisesta haurastuneine lihaksineen ruokakauppaan. Olisikohan siinä tarpeeksi haastetta tälle päivälle?

Toisinsanoen pöpöt alkavat olla historiaa, vaikka aionkin syödä kuurin vielä kiltisti loppuun. Olo tuntuu samaan aikaan ihanan levänneeltä ja vähän huteralta. Ajattelin tänään kaupasta tullessani vääntää vuoallisen jonkinnäköistä kasviskiusausta (ei hätää, katsoin ohjeen netistä), ehkä jatkaa salaista jouluprojektiani, lukea kirjoja ja nukkua vähän lisää. Ei siis mikään hullumpi lauantaipäivä luvassa. 

Tässä kappale yhden rakkaan pikkuystävän muistolle, jonka enkelit ottivat hellään huomaansa muutama päivä sitten: 

Ps. Muutin myös blogin ulkoasua hieman talvisemmaksi. Täytyy myöntää, että se on itseni mielestä sen verran jäätävä, että ehkä vielä muokkaan sitä tässä ihan lähipäivinä...

Tutustumiskäynti Limassolin terveydenhuoltojärjestelmään

Tänään kävin testaamassa korruptiota käytännössä. Muutaman viikon sairastelleena ja sängyn pohjalla riutuneena päätin, että nyt voisi lähteä vihdoin hakemaan vähän tujumpaa lääkettä perinteisten Paracetamolien lisäksi.

Aikaisin amulla menin edellisen viikon harjoittelupaikkaan, koska siellä joku oli lupautunut neuvomaan minua. Yksi seitsemästä harjoittelupaikastani sijaitsi siis samassa rakennuksessa kuin Limassolin Vanha sairaala. Istuskelin jonkun aikaa odotellen, kunnes sitten vanha tuttu hullu-psykologi totesi, että: "I'm quite sure you have sinusitis" ja lähti mun mukaan alakerran (sairaalan) vastaanottotiskeille.

Kutsun tästä eteenpäin hullu-psykologia nimellä Hu-psy = Hupsy. Kerron myöhemmin lisää tästä, jos jotakuta kiinnostaa, mutta sanottakoon, että se on sellainen 52-vuotias mies, kliinisen psykologian maisteri, jonka elämäntarinaa MINÄ olen joutunut kuuntelemaan harjoitteluni lomassa. Ei siitä sen enempää. Olen kuullut ihan liikaa siitä ihmisestä.

Ensin käytiin muutamassa toimistohuoneessa (ei kuulu normaaliin prosessiin), jossa Hupsy selvitti asioita ja pyysi virallisen näköisiä ihmisiä soittamaan puheluita. Sen jälkeen kipitettiin vastaanottoon, kirjaimellisesti. Mentiin siis vain ovesta sisään luukkujen ja ihmislauman ohitse ja oltiin siellä luukkujen sisäpuolella. Hupsy kertoi mun tilanteen jollekin naiselle, joka hyvinhyvin epäselvästi kirjoitti paperille mun tietoja (olen nykyään muuten 20-vuotias, vaikka luulin, että kohta 22). Siellä tiskin toisella puolella oli hirveästi paperia: luultavasti Limassolin asukkaiden koko terveyshistoria. Annoin sille naiselle 2€, mikä veloitetaan toimistokuluista kaikilta.

Minulla oli kädessäni vihreä kuitti toimistokuluista, valkoinen lappu (se, missä mun ikä oli väärin eikä muusta saanutkaan selvää) sekä eurooppalainen sairaanhoitokortti. Mentiin lääkärin oven eteen, jossa Hupsy kertoi, että minua ennen on vain muutama ihminen - ja että normaalisti sama kestäisi puolet päivästä. Siinä vaiheessa olin kyllä onnellinen, että tunsin tämän Hupsyn edes jotenkuten. En olisi jaksanut yhtään kauemmin odottaa, koska kaikenlaiset kivut ja tuntemukset vaelsivat kropassa.

Hupsy tuli mukaan (??) sinne huoneeseen, missä lääkäri vastaanotti minut. Selitin lääkärille vähän mun tuntemuksia, se tuijotti mua - ja sitten vain kertoi, mitä lääkkeitä saan. Tässä vaiheessa mielessäni vähän jo löi tyhjää: "Öö okei?" Se kirjoitti paperille omin käsin (täydellisen lääkärimaiseen tapaan epäselvästi) antibiootit, "nukutusnestettä" ja vahvoja kipulääkkeitä. Ja siinä se.

Lopuksi mentiin Hupsyn kanssa apteekkitiskille, jossa lyhyen odottelun jälkeen nainen luukulla antoi mulle pussillisen lääkkeitä. Hupsy sanoi, että olin onnekas, kun niin nopeasti päästiin koko homman läpi - ja sytytti tupakan.

Niin että: koko prosessin läpi ilman rekisteröitymistä minkäänlaiseen järjestelmään, ilmainen lääkärin vastaanotto ja ilmaiset lääkkeet. Eikös tämä juuri ole sitä korruptiota (vaikkakaan en lahjonut ketään, mutta suhteilla silti pelailtiin)? Mietin tänään, että jos kaikki tekisivät samalla tavalla, niin miten esim. lääketeollisuus pysyisi jaloillaan pidemmän päälle?

Korruptio maailmalla -kartta

Että semmoinen päivä tänään. Selvittyäni kotiin Vanhalta sairaalalta yhden bussimatkan ja reilun kilometrin kävelyn jälkeen nukuin onnellisesti 4h. Ehkä tämä tästä. Ei tämä ole mitään kummempaa kuin jokasyksyinen flunssa-poskiontelotulehdus. Been there, done that.

Miljoona hilettä kahvissa...

On satanut jo monta päivää lähes tauotta. Tuuli nostaa aallokot kahden metrin korkuisiksi ja tiet ovat täynnä isoja lätäköitä. Paikalliset ihmiset täällä pelkäävät vettä ja ovat sateesta suorastaan sekaisin. Autoilijat eivät tiedä mitä tietä  tai reittiä mennä, etteivät hukkuisi autoineen lätäköihin ja puroihin, joita olemattomat viemäröinnit aiheuttavat.

Tällä viikolla olemme T:n kanssa samassa yksikössä harjoittelemassa - tai auttamassa - miten sen nyt haluaa nähdä. Ollaan kaksi kokonaista päivää koristeltu joulukuusen koristeita (tilaustyönä) erivärisillä hileillä, ja voin sanoa, että olo on hyvin häikäisevä. Ihan kuin kaikki vaatteet olisivat tällä hetkellä jonkinsortin kimalluskledjuja.

Tänään mun kahvikuppiin oli eksynyt jokunen miljoona hilettä, ja siitä ja sateesta tuli mieleen, että kyproslaiset ovat juuri kuin ne hileet siellä kahvin seassa. Siellä ne lilluvat kahvissa, mutta vaikka kuinka pelkäisivät sulavansa niin eivät ne silti kuitenkaan. Kyproksella tuntuu vallitsevan jonkunlainen yleinen melankolia sään suhteen: vähän samanlainen tunnelma kuin Fool's Gardenin Lemon tree:ssä. En ymmärrä. They should visit Finland to know better.

Suomalainen on tottunut sateeseen. Itseasiassa sateen ropiseminen ikkunaa ja asvalttia vasten on jotenkin kierolla tavalla kotoisaa. On täysin normaalia, että kengät kastuvat ja että hiukset eivät ole viimeisen päälle (lue: roikkuvat littanina poskea vasten). Jos vain olisi omat kumisaappaat ja sadetakki täällä mukana, niin näyttäisin näille hienohelmoille, miten "mennään eikä meinata". Itse olen myös salaa onnellinen siitä, että näinä sadepäivinä olen vihdoinkin ehtinyt katsoa Youtubesta Uuno Turhapuro -elokuvia...