Sauna, järvi ja makkara

Loman viimeisinä päivinä otimme kaiken irti. Tuntuu vähän siltä, että loma kului lähinnä autossa istuessa, mutta toisaalta se myös mahdollisti hienot kokemukset ja rentoutumisen aina perille päästyämme. Tärkeimmät asiat, mitä opin tämän loman aikana oli se, että kokemuksista saa energiaa ja että spontaanius palkitsee - myös siinä, että uskaltautuu uimaan järveen, vaikka se olisi kuinka kylmää.

Sauna oli lämmin. Istuttiin porukalla lauteilla, juteltiin ja välillä hilpaistiin järveen uimaan. Sinilevää oli aika paljon (ns. vihreä kylpy), mutta varottiin sitä. Matkalla takaisin lauteille napattiin kiukaalta makkarat ja syötiin niitä sinapin kera  löylyjen lomassa. 

Kun vilvoittelun aika tuli, niin ei suinkaan kieriskelty lumessa tai nurmikolla vaan istahdettiin saunan terassille. Mehukannussa oli kotitekoista simaa, joka maistui kesäillan kuumuudessa taivaalliselta. Se ehkä jopa sopii paremmin kesään kuin vapun juhlintaan.

Aurinko laski värjäten horisontin ja joukkiomme keskusteli rakkaudesta. Oivallinen aihe niinkin kauniiseen iltaan. Tulimme siihen tulokseen, että molemminpuolisessa rakkaudessa on paljon rohkeutta, mutta myös ripaus hyvää tuuria ja myötätuulta matkassa.

Auringon laskettua ajeltiin onnellisina takaisin kotiin. Voisikohan tällaista sanoa yhdeksi niistä kesäilloista, joista ihmiset talvella haaveilevat?

Tuulen viemää

Yksi mun kesäreissujen kohokohta oli nähdä tuulivoimaloita läheltä. Tuulivoimalat oli sijoitettu meren tuntumaan tuulisille paikoille ja ne olivat kauniita  (mun mielestä kaikki on kaunista?). Olen melkoinen asioiden romantisoija, mutta tuulivoimalat yhdistettynä mun mielenmaisemaan (rauhaisa meri rantakallioineen) oli vain jotakin käsittämättömän upeaa.

 Tuulivoimalan moottori on semmonen minibussin kokoinen :D

Yyteristä pohjoiseen päin ajellessa matkasuunnitelmiimme kuului piipahtaa Tuulipuistossa ja Reposaaressa eli Meri-Porin alueella. Tuulipuisto sisälsi äsken mainitsemani tuulivoimalat ja Reposaari oli erittäin kaunis, uloin saari Selkämeren ulapan äärellä. Majakoihin ei pääse enää sisälle, koska siellä ei ole hätäuloskäyntiä esim. tulipalan sattuessa. Harmi juttu. 

 Kallon majakka Porissa

Majakoista puheenollen... Toinen mielenkiintoinen juttu, mikä väritti matkan kulkua, oli ruskeat majakkakyltit tienvarsilla. Tien laidoilla Turun ja Vaasan välillä oli ruskeita tiekylttejä, joissa oli selkeästi majakka.  Me tietenkin luulimme, että tietysti täällä on tusinapäin majakoita. Siis ihan lähellä kasitietä - ja käännyimme jokaisen kyltin kohdalta sen osoittamaan suuntaan. Kerran jopa ajoimme keskelle metsää, ITÄÄN PÄIN pohjoiseen johtavalta valtatieltä. Ihmettelimme kyllä vähän kääntyessämme, että miten majakka voi olla niin kaukana rannikosta, mutta päätimme katsoa, mihin kyltit opastivat. 

Loppujen lopuksi pysähdyimme sitten keskelle peltoaukeaa ja kysyimme neuvoa paikalliselta koirantaluttajalta. Lähtiessämme keskustelusta pois mies nauroi ja kertoi, että lähin majakka on Porin ulkosaaristossa. Okei, ei siis siellä keskellä peltoja ja metsää.

Se liikennemerkki johti meitä vähän harhaan, ja sittemmin selvisi, ettei se johda majakoiden luo ollenkaan vaan kulkee 900km Vehmaalta Tornioon rantatietä pitkin, joka on ennen muinoin ollut postitie. 

 Merisuola lepäilee rantakallioilla...

 Reposaari vastarannalta katsottuna

Reposaari näytti siltä kuin siellä talot periytyisivät aina isältä pojalle. Se oli 1000 asukkaan kyläyhteisö, jossa oli hyvinhoidettuja vanhoja rakennuksia. Palveluita oli minimitarpeisiin kuten kauppa ja pizzeria. Tontit ja talot ovat tuollaisilla alueilla erittäin arvokkaita ja kesällä siellä olisi upeaa viettää lomaa. (Vinkvink P taisi nähdä siellä lomamökkejä). Talvella alue saattaa kuitenkin olla kylmää ja karua.

Mulla ei ole itse Reposaaresta (mikä on muuten laulaja Eino Grönin kotipaikka) paljonkaan kuvia, mutta se oli kyllä käymisen arvoinen paikka. 

PS. Miten voi olla, ettei MULLA ole kuvia jostakin paikasta, kun yleensä mulla on jokaisesta pienestä yksityiskohdastakin kymmenen kuvaa... Yllätän joskus itsenikin.

Hiekkaa varpaissa

Olimme juuri nukkuneet yön hotellin pehmeissä lakanoissa ja syöneet ihanan brunssin hotellin ravintolassa. Aamu valkeni Porin keskustassa ja päivästä näytti tulevan kirkas, kaunis - ja erittäin lämmin. Pakkasimme tavaramme ja koodasimme navigaattorin viemään meidät Yyterin hiekkarannoille.

En osannut kuvitellakaan, että jossakin Suomen rajojen sisällä saattoi olla sellainen unelmien biitsi. Sellainen kuin Bulgariassa, Kreikassa tai Kyproksella. Hienon hienoa hiekkaa, hiekkadyynejä ja ranta täynnä onnellisia, kesästä nauttivia ihmisiä. 

 Yyterin hiekkarannat

Yllä oleva maisema herättää paljon mielikuvia. Kun on rajannut suomalaiset männyt pois kuvasta, niin nyt voisi kuvitella olevansa vaikkapa siellä Bulgariassa. Ehkä mäntyjen tilalle voisi tuonne takavasemmalle maalata vähän vuoria ja laittaa rantaviivan suuntaisesti aurinkotuoleja useampaan riviin. Ihmisiä rannalla riitti.

Ihanaa, että Suomesta löytyy niitä unelmabiitsejä, mutta vielä ihanampaa, että meillä on myös näitä perityypillisiä kivikkoisia rantoja. Niitä, joissa terävät pikkukivet pistelevät jalkapohjia, kun yrittää päästä syvemmälle. Niitä, jotka oikeasti näyttävät siltä kuin oltaisiin Suomessa. Ja mikä ihmeellisintä, näiden kahden upean rannan välissä ei ollut kuin kilometri. Onnellisin ihminen voi valita hienohiekkaisen, ruuhkaisen biitsin ja pikkukivirannan (jossa ei takuulla ole ketään, kun vieressä on Yyteri!) väliltä.

Olen monta kertaa tänä kesänä miettinyt, etten haluaisi olla missään muualla kuin täällä. Olin Kyproksella pari vuotta sitten vaihdossa ja harjoittelussa. 100metrin päässä asunnostamme oli 5km pitkä rantakaistale: sellainen täydellinen, missä hiekka oli hienoa ja näkinkengät kerääntyivät kasaan rantapenkereelle. Se oli kaunis, täydellinen iltakävelyihin tai lenkkeihin, muutaman minuutin kävelymatkan päässä, hyvä auringonottopaikka ja uintimahdollisuus oli aina läsnä. Se ei kuitenkaan ollut se paikka, johon olisin syntynyt tai johon olisi jonkinlainen side. Kaipasin lähinnä vain omaa mökkirantaa ja uimakalliota Itärannassa. 

Ehkä ihmisiä. 

Pikavisiitti Vanhaan Raumaan

 Näin olisin saattanut kirjoittaa, jos olisin lähettänyt postikortteja roadtripiltämme Länsi-Suomeen...

Ihmiset lähtevät ulkomaille, jotta saisivat kerrankin olla lämpimässä, löhötä rannalla ja syödä pitsaa samalla, kun ihmiset ympärillä puhuvat ulkomaan kieliä. Noh, miksi lähteä niin kauas, kun ihan saman voi kokea Suomessa. Jos nyt voisi painaa tykkää -nappulaa sille, että Suomessa on ollut ihanan lämmin kesä, joka täyttää kaikki odotukset - painaisin. 

Toinen roadtrip -kohteemme oli tutustua Raumaan pintapuolisesti (meillä oli meinaan aikamoinen nälkä matkattuamme ensin Järvenpäästä Turkuun ja sieltä Raumalle). Kävimme Pyhän Ristin kirkossa, joka oli pieni, mutta korukas. Kyllästyyköhän kirkkojen kiertämiseen koskaan? En usko. 

 Pyhän Ristin kirkko 1400-luvulta

 Vahanukke-mummeli, joka on tainnut laulaa samaa virttä jo tovin... 

(oispa tajunnut käydä vilkaisemassa virren numeron)

Rauman vanha kaupunki oli hieno. Suoraansanottuna se oli kuitenkin mun silmällä katsottuna lähes identtinen sisartensa Loviisan ja Porvoon kanssa. On kuitenkin varmaa, että Raumassa näkyi tietynlainen ylellisyys ja historian havina.

 Oletitko löytäväsi joesta patsaita ja pelottelija-sammakon?

Vanhan kaupungin kierroksen jälkeen kävimme vielä katsomassa Raumaa yläilmoista. Näkötorni sijaitsi  noin kilometrin päässä keskustasta. Mulla on lievä korkeanpaikankammo. Se iskee aina, vaikka ajattelen, ettei ole mitään pelättävää. Se oleminen on kuitenkin puolet helpompaa silloin, kun muistaa katsoa kaukaisuuteen eikä suoraan alaspäin. 

Vanha kaupunki yläilmoista

Oli kyllä niin kova nälkä, että taisin bongailla kaukoputkella pelkästään ruokapaikkoja... 

"Rosso... Hesburger... Pihvipalatsi... Pete's Cafeteria..."

Turkkusen turistit

Tehtiin pienimuotoinen roadtrip muutamaan Länsi-Suomen mielenkiintoisiin kaupunkeihin. Ensimmäinen turistikohde oli Turku. Joitakin päiviä reissua aiemmin olin selaillut internetistä Turun nähtävyyksistä, ja löysin Kiss my Turku -sivuilta Turun biologisen museon. Nimen perusteella siellä olisi voinut olla näyttely vaikkapa ameeboista ja niiden kehityksen kulusta, mutta paikalle ensin vaivalla päästyämme siellä olikin - ehkä onneksemme - tavallisia, suomalaisia maisemia tyypillisine kasvillisuuksineen ja eläimineen. 

 mur

 Museo oli itseasiassa aika avartava: Suomi on kaunis joka vuodenaikana...

Ja kun päästiin museosta kadulle, niin kyllä sen huomasi, ettei olla enää kotona. Tual jossai Turuus ihmiset puhuivat suomea vääntäen ja suhistellen (lue: tiedätte sen imperfektiä tarkoittavan loppu-ässän esim. mä miettiSin). Jos tämä ei hämmentänyt vielä tarpeeksi, niin sitä tuli pohtineeksi myös paljon kaikkea muutakin. Kun olen ajatuksissani, P tapaa kysyä monesti, että mitä ajattelen. Kun vastaan mun mielestä riittävän selkeästi, että: "Kaikkee", se pyytää aina tarkentamaan. Kyllähän miä siellä Turun keskustan kaduilla tulin sitä kaikkea taas pohtineeksi. 

Kaikki turkulaiset esim. näyttivät vaatetuksiensa ja habituksiensa perusteella omistavan huippustylistit. Pieni tasamaantallaaja tunsi itsensä vähän nuhjuiseksi, kun jopa miehet tuntuivat pukeutuvan paremmin kuin meikäläinen. Mainittakoon vielä, että miesten vaatetuksessa oli pieni hipaus meriteemaa (tai jokivarren tunnelmaa) ja naiset olivat huoliteltuja ja klassisen kauniita lähes poikkeuksetta. Tulin miettineeksi, josko turkulaisilla on jokin salaliitto ja salainen sopimus tyyliasioihin liittyen...

 Ja tässä se tasamaantallaaja, joka ei oikein ymmärtänyt ihan kaikkea kuitenkaan

 Käytiin sumpilla ja croissantilla paljon kehutussa jokivarren CafeArtissa (josta  muuten ostettiin anopille tuliaisiksi vastajauhettua upeantuoksuista Turun kahvipaahtimon kahvia, suosittelen!)

 Ja kahvittelun jälkeen käytiin haistelemassa kauppatorin marjalaarit (vaikkakin kuvassa ihan vaan perunoita)

Kyseinen Turku-reissu ei ollut elämäni ensimmäinen. Turussa asuu muutama meidän perhetuttu, joten olemme käyneet siellä lapsuudessani jokusen kerran. Muistan niiltä reissuilta Turun tuomiokirkon, rantakadun laivat ja Turun saaristossa sijaitsevan kauniin Kustavin. Siellä poltin itseni ja sain pahan auringonpistoksen. Yöt nukuttiin saunarakennuksen (arvatkaa oliko parin kolmen tunnin saunomisen jälkeen kuuma) ullakkolaverilla äitin ja velipojan voimin.

Tällä reissulla jäi aikuisten oikeasti tärkeitä ja merkittäviä muistoja. Kävimme Turun tuomiokirkossa, joka jollakin tavalla muistutti Rooman kirkkorakennuksia ja ehkäpä jopa Vatikaanin Pietarinkirkkoa, mutta oli koossaan vähän maltillisempi. Siellä oli kuitenkin tuomiokirkon tyyliin pieniä lisäkappeleita. Urut olivat upeat. Joku tosin soitti niin surullisen karmaisevaa tuomiomusiikkia, että ehkä vähän pelotti. Hetken ehdimme jo luulla, että joku lapsi oli päässyt salaa soittamaan ja painamaan koskettimia matalalta ja korkelta...

Turku vaikutti olevan täydellinen kesäkaupunki. Sitä ei siis mainosteta ja ihannoida turhaan. Sinne voisi siis mennä tämäkin tasamaantallaaja uudestaankin ja vaikkapa useammaksi päiväksi. Jäi meinaan varmaan 25 museota käymättä...