Opinnäyte on vihdoin valmis!

Torstaiaamuna kipitettiin opiskelutoverin kanssa koululle jo ennen yhdeksää. Sinä aamuna tulostin n. 500 A4-kokoista paperia samalla tuskastellen koulun kopiokoneen, kopiokorttien ja kaiken kopioimiseen liittyvän kanssa. Diak hyvää hyvyyttään antoi meille joka lukuvuosi kaksi kopiokorttia (sis. 100 ilmaista kopiota) ja valmistumislukukautena yhden ylimääräisen. Epäonnekseni minulla ei ole ollut opiskeluaikanani tulostinta omasta takaa ja jouduin käyttämään mitättömiinkin koulutehtäviin koulun tulostinta. Tästä kaikesta johtuen kopiokorttini olivat raakileita ja jotkut tehtävät olivat syöneet niistä aikamoiset palat. Useimmissa oli  enää n. 38 kopiointikertaa jäljellä. Sain "entiseltä ja nykyiseltä" kolleegaltani hänen kopiokorttejaan, mikä auttoi suunnattomasti, mutta ongelmilta ei säästytty. Ja miten tämä kaikki vaikutti torstaiaamuuni? 

Opinnäytteestäni tuli hieman laajempi kuin mitä oli tarkoitus (lue: sivumäärä lähentelee kattoa), ja en voinut mitenkään yksinkertaisesti kopioida sitä kaikkea. Piti jakaa työ osiin ja laskea, että kunkin yksittäisen kopikortin anti riittää. Lisävivahdetta touhuun toi se, että molemmat kopiokoneet tukkiutuivat tasaisin väliajoin jättäen sisäänsä neljä-viisi paperia. Jos en muuta oppinut, niin ainakin fiksaamaan koneen ehjäksi. 

Loppujen lopuksi mulla oli 5x100 sivua tekstiä ympäri koulun kopiohuonetta ja vähän sen ulkopuolellakin. Olin paperin määrästä sekaisin, ja osa niistä vielä ennätti putoamaan tulostimen taakse sekoittaen "koko pakan". Lisäksi oli otettava huomioon, että kaikki ne 12 värillistä kopiota olivat jakautuneet pelkästään kolmeen paperipinoon. (Siinä hötäkässä ja kiireessä soitti myös lehtimyyjä kaupaten Kodin kuvalehteä. Olisin saanut saunatuotteita kaupan päälle. En tarttunut tarjoukseen). Sellaista. 

Edelleenkin olen erittäin ärsyyntynyt kaikesta tästä turhasta paperin määrästä. Vaikka paperilta on mukavampi lukea kuin tietokoneen näytöltä, niin eikö se kuitenkin olisi parempi, että tällainen ruljanssi hoidettaisiin sähköisesti? Toinen huomautettava asia on, että laajaa opinnäytettä ei kopiokorttimäärän niukkuuden perusteella sovi tehdä. Kaksin tehdessä olisi ollut helpompaa kopiokorttien määrän kaksinkertaistuessa, mutta yksin laajan opinnäytteen tekeminen kaatuu viimeistään kopiourakkaan. Kiitos ylimääräisten korttien, en ole vararikossa. 

Kaksi pinoa meni opinnäytteen tarkastavien opettajien huomaan ja loput kolme myöhemmin torstaina painoon Helsingin Unigrafiaan (Yliopistopaino). Ei se painoon vieminenkään ihan ongelmitta sujunut. Koululta kiidätettiin meille tulostamaan kaverin opinnäytteen värikopioita. Sen jälkeen piipahdettiin Citymarketissa asioimassa, myöhästyttiin junasta ja ajeltiin Keravalle seuraavaa junaa odottelemaan. Parkkipaikat ovat muuten kiven alla. Lady Bug (kaverin auto) oli ainut kelvollinen ja kiitettävästi toimiva asia koko reissussa. 

Eilen perjantaina oli siivouspäivä ja SE päivä, jolloin sen valmiin työn sai sitten lopulta käsiin hypisteltäväksi. Virheitäkin toki heti löytyi, mutta ne eivät jaksa hetkauttaa ainakaan tässä vaiheessa. Työn toivoisi herättävän keskustelua, mutta muuten sitä ei kyllä itse ainakaan jaksa vatvoa kamalasti. Ehkä jossakin vaiheessa minusta tulee tutkija. Saa nähdä. 

Luettavissa netistä kuukauden sisällä...

Virallinen opparin valmistumisbiisi on Kaija Koo:n Tinakenkätyttö. Siinä kerrotaan kuinka "näillä teillä loppuun palaa ja tinakengät on sulaa laavaa". Ei tässä nyt burn outissa olla, mutta syksyn mitaan  stressi on kuitenkin syönyt valmistumisen kynnyksellä olevaa opiskelijaa. Itkuilta ei ole vältytty. On ollut niin kiire, ettei ole ehtinyt ajatella tämän kaiken merkitystä tarkemmin elämän suuressa kokonaisuudessa (oikeastihan tämä on vain pikkuetappi kaiken keskellä) ja välillä on tuntunut, että jos ei liiku ja tee, niin ne kuuluisat tinakengät uhkaavat sulaa. Paikoillaan pysyminen on ollut vaikeaa. 

Ja kun elämä on kerrankin suurta, opiskelija saa nauttia yhden Mansikka Margaritan hyvällä omatunnolla!

Kuukauden päästä on viralliset valmistujaisjuhlat koululla. Siihen asti mulle on mahdollisesti annettu aikaa selvitä tästä kaikesta henkisesti (ja etsiä työpaikkaa, minkä olen jo toki aloittanut viikkoja sitten). Aion kuitenkin antaa itselleni aikaa ja tilaa. Aion maanantaina viedä painetun opinnäytteen koululle, vilkuttaa nätisti kaikelle sille ja etsiä kaupungin kirjastosta käsiini Dianan elämäkerran. Siitä se lähtee taas jälleen kerran. Elämä.

Rentoutumisviikonloppu kera paksun posken ja hyvän seuran

Olen käynyt tämän syksyn aikana hammaslääkärissä 6 kertaa. Monet niistä kerroista olivat sellaisia, joissa hammaslääkärit tutustuivat mun purukalustoon, korjailivat jotain pikkuvikoja (lue: karkki maistuu aina), varailtiin pari uutta aikaa ja mun pankkitila vinkui. Multa on tässä viime näkemän myös lähtenyt neljä viisaudenhammasta. Viime viikolla multa poistettiin viimeinen niistä ja se aiheutti taas melkoisen turvotuksen posken tienoille. Tämä kuopus toi myös mukanaan kivun, mitä aiemmissa hampaanpoistoissa ei liiemmin ollut.  Molemmat turvotuskerrat kestivät 4 kokonaista päivää ennen kuin poski muotoutui normaaliksi. 

Viikonloppuna poski komeili suurena ja muhkeana samalla, kun anoppi oli kyläilemässä Kotkassa mun vanhempien luona. Menomatkalla Kotkaan käväistiin Brunbergin tehtaanmyymälässä Porvoossa ja ostettiin joulusuklaita (taitanevatko jouluun asti riittää?) monenlaista sorttia. Kotkassa vietettiin iltaa syöden ja televisiota katsellen. Äiti oli kutsunut mun molemmat veljet ja heidän joukkonsa lauantaiksi syömään. Kaikki oli joukolla katsomassa mun poske... eiku anoppia. 

Ruokatarjoilut vastasivat joulupöytää, mikä oli mun suukirurgisen toimenpiteen jälkeen pelkästään positiivista. Viikonloppu sisälsi muutoin paljon ohjelmaa. Äiti ja iskä halusivat näyttää P:n äidille kaiken mahdollisen Kotkasta. Käytiin mm. katsomassa Langinkosken keisarillista kalastusmajaa ulkoapäin ja kosken kuohinaa. 

Langinkosken jälkeen ajeltiin Mussalon satamaan, ja sieltä sitten Vellamoon. Vellamossa toimii Suomen merimuseo, Kymenlaakson museo ja vaihtuvia näyttelyitä. Tällä kertaa vaihtuva näyttely koski erään kotkalaisen paperinukkekokoelmaa. Olin käynyt Vellamossa aikaisemminkin, mutta siellä on niin paljon nähtävää ja opittavaa, että toinen kerta ei ollut ollenkaan pahaksi. 

 Tuon päältä kävellessä lehdet väistyivät tieltä.

Mitäs tänään syötäisiin?

Paperinukkekokoelma oli valtava!

Tässä on piirretty itsetehdylle paperinukelle vaatteita. Mitä 2000-luvun lapset tykkäisivät tällaisesta leikistä?

Postikortteja, iso paatti ja huge laivanupotuspeli. Jälkimmäinen ei ihan mihin vain olohuoneeseen mahtuisikaan! :D

Kaiken kaikkiaan oli mukava ja rentouttava viikonloppu. Olen tässä syksyn aikana nipistänyt itsestäni 100 sivuisen opinnäytetyön ja oli ihanaa olla kokonainen viikonloppu ilman sitä. Esittelin opinnäytetyöni julkistamisseminaarissa viime viikon keskiviikkona ja nyt olen viimeistellyt sitä sen jälkeen lopulliseen muotoonsa. Huomenna keskiviikkona on viimeinen opinnäytetyöopintoihin kuuluva lähiopetus. Opettaja luultavasti auttaa vähän asetuksien kanssa ja käydään läpi, miten työ julkaistaan Theseus tietokannassa. Torstaina vien työn painoon Helsinkiin ja maanantaina palautan painetun version koululle. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti. 

Kuukauden päästä on valmistujaisjuhlat. Mihin aika oikein katoaa?

Hämmentävän hämmästyttävä viulunsoittaja!

Reilu viikko sitten lauantaina käytiin katsomassa Helsingin kaupunginteatterin koskettava Viulunsoittaja katolla. Lähdettiin aamupäivällä tuhdin aamupalan jälkeen Helsinkiin ja käveltiin rautatieasemalta teatterille. 

Ja tietysti matkalla piti taas parit sorsat kuvata. Ei reissu olisi mitään ilman sorsia.

En ollut aiemmin nähnyt teosta näyttämöllä, mutta uskoin sen olevan erinomainen. Tarina oli jokseenkin unohtunut siitä kerrasta, kun katsoin kyseistä tarinaa televisiosta, mutta näytelmä eteni ymmärrettävästi. Joku on joskus sanonut, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä kohtaa tuhat sanaa kertoi musiikki. 

Itkin lähes läpi näytelmän, mikä kertoo siitä, että näytelmä oli koskettava ja siihen pystyi samastumaan. Ei samastumaan sillä lailla, ettäkö tietäisin, mitä oli elää tsaarin ajan Venäjällä (nykyisellä Ukrainan alueella?) tai että mitä on, kun perhe on rutiköyhä ja siskoja yllinkyllin. Samastumista voisi omassa tapauksessani kutsua myös empatiaksi, joka sitten lopulta avautui kyynelkanavia pitkin. 

(kuvalähde)

Oli siinä hauskojakin kohtauksia. Sellaisia, missä ei ehkä olisi pitänyt nauraa, mutta nauratti kuitenkin. En tiedä, oliko alkuperäisessäkin näytelmässä niin oivallista suomalaisiin uppoavaa huumoria vai oliko suomalaiset piirteet tulleet näytelmään "sovituksen" myötä? Suomalaisille näytelmässä oli varmasti tuttua vaatimattomuus, Venäjän  jalkoihin jääminen ja tietynlainen syvällisyys, vaikka tunteita ei näytetäkään. Suomalaiset ovat myös ahkeria työmyyriä tarvittaessa. Niin ja sitkeitä. Mahdollisesti tunteita herätti myös näyttelijäsuoritukset. Niitä kohtaan en aio vikistä. 

Näytelmä oli ajallisesti pitkä, mutta tauon (including muhkea viineri ja kahvi) kanssa sen jaksoi istua. Oli hienoa.

(kuvalähde)

Näytelmän jälkeen juostiin takaisin rautatieasemalle ja kiiruhdettiin Järvenpäähän. Kotona laitettiin ruokaa, vaihdettiin juhlavaatteet päälle ja kiiruhdettiin pikaisesti taas juna-asemalle. Tämä kaikki tapahtui tunnin sisällä, mikä oli itselleni ainakin melkoinen urheilusuoritus. Vietettiin iltaa luokkatoverimme valmistujaisjuhlassa Jokelassa hyvän seuran, juomisten ja syömisten sekä karaoken kera. Oli mukava ilta. 

PS. Olen aiemmin miettinyt ja mietin edelleenkin sitä viulunsoittajan epämääräistä roolia? Näytelmän nimi ei kerro mitään siitä, mitä tarina sisältää. Viulunsoittajan mysteeri ei tälläkään kertaa selvinnyt enkä tiedä, mistä suunnasta tätä pitäisi lähteä tulkitsemaan. Hämmentävä viulunsoittaja. 

Löhöaamujen ilot

Tiedättekö sen salakavalan tunteen, kun joka-aamuinen ruisleipäpala salaatinlehdellä, kinkulla ja kurkulla ei riitäkään? Sitä varten hommasin kesällä meille lettupannun. Eikä se ole semmoinen normaali lettupannu vaan sellainen, missä on syvät lettujen mentävät aukot. Sellaisen, millä voi tehdä amerikkalaisia mustikkapannukakkuja! 

 (Ps. Noita pannuja löytää esim. Prismasta ja maksaa 20-30€. Aika hintava, mutta toisaalta et tarvitse toista lettupannua enää sen jälkeen, koska tuossa voi tehdä letut kuin letut, paksut ja ohuet, pinaattiset ja makeat...)

Ja näihin ei periaatteessa vaadita mitään muuta normaalista kuiva-aine tai leivonta-aineksista poikkeavaa kuin kermaviili (eikä sekään nyt NIIN poikkeava ole, vai?). Tekemisessä mustikka sotkee aika tavalla, mutta se on sen väärti! Uskokaa pois. 

 Sitten vähän siirappia päälle ja v'oila!

Meikäläinen lähtee tästä nyt juttelemaan englannin kielen opettajan kanssa opinnäytteen abstractista (eli tiivistelmästä, mikä on englanniksi), minkä jälkeen sitten tapaamaan Järvenpäähän muuttaneita Kymiläisiä. Illemmalla sitten Vain elämää ja saunomista (ah, perjantait). Huomenna lauantaina mennään katsomaan Viulunsoittaja katolla Helsingin kaupunginteatteriin (ah, se on varmasti parempi kuin oletan) ja sitten illemmalla on tarkoitus lähteä juhlimaan yhtä meidän luokan valmistunutta :) Elikäs semmoista... Sunnuntain suunnitelmista myöhemmin lisää.

Mukavaa viikonloppua kaikille! Lettupannut kuumiksi!

Vain elämää, ei sen enempää...

Olen käyttänyt tämän viikon hyvin. Siihen on mahtunut ulkoilua, hyvää ruokaa, Gilmoren tyttöjä (tv-sarja), ystäviä, rakkautta, mäkihyppyä keskellä yksiötä, makkaranpaistoretki, yökyläilyä serkulla ja sen tulevalla miehellä, koiran pusuja - mutta ennen kaikkea rentoutumista ja lepäämistä. Maanantaina palautin opinnäytteen esitarkastukseen, ja sittemmin äidinkielen opettaja jo soitteli ja sanoi, että voin hakea sen nivaskan itselleni koululta. Tiistaina siivoiltiin, tehtiin tortilloja ja pelailtiin pitkästä aikaa korttipelejä. Torstaina käytiin retkellä Sipoonkorvessa. 

Olisi ollut mukavaa lähteä ihan vaeltamaan, mutta itse en välttämättä viihdy enää ihan näin kylmällä yötä teltoissa, joten tällaiset haaveet siirtynevät taas ensi kesään ja alkusyksyyn. Lyhyt patikointi nuotiopaikalle ja takaisin sai tällä kertaa ajaa saman asian. 

Yritettiin lähteä ajoissa liikkeelle, mutta aika kului ja pimeä yllätti melko nopeasti - vaikka kello oli vasta neljä. Meitä ennen nuotiolla oli ollut muitakin, joten nuotio roihahti nopeasti, ja saatiin grillattua nätissä hiilloksessa sekä makkaroita että vaahtokarkkeja. Kun katselin T:n kuksaa, niin aloin haikailla myös oman kuksani perään. Se taitaa olla mökillä. Mun täytyisi myös muistaa tehdä P:n omaan kaiverrukset ja muut kommervenkit, jotta sen voisi ottaa käyttöön. 

"Tuli räiskyy nuotiossa, savu hiljaa leijailee, ja nyt illan tummetessa, metsä meille kuiskailee..."

Perjantaina käveltiin lounaan jälkeen kauppaan ostamaan kukkasia (tällä kertaa ei omaksi iloksi) ja onnittelukortti, ja velipoika tyttöystävänsä kanssa haki meidät pois. Jos joku ihmetteli, kun aluksi sanoin, että olen mäkihypännyt meidän yksiössä, niin nyt siihen tulee selvennystä. Eli tuommoisessa WiiFit-pelissä pystyy kokeilemaan erilaisia urheilulajeja, ja tuo mäkihyppy kuuluu tasapainoilu-kategoriaan. Yllättävän rankkaa. PS. Mun ennätys on 156m, mutta kehityn koko ajan! 

Velipojan kumppaneineen lähdettyä huristeltiin Hyvinkäälle kukkasten, suklaasuukkojen ja varusteinemme kanssa, ja vietettiin mukava ilta/yö syöden ja katsellen Vain elämää -sarjaa. Itseasiassa taidettiin katsoa kaikki jaksot kerta heitolla, koska ohjelman päätyttyä linnottauduttiin tietokoneelle ja katsottiin internetistä edellisiä jaksoja ja fiilisteltiin. Miä ja M oltiin Cheekin lumoissa, ja P ehkä eniten Katri Helenan... 

 Tämä neitokainen on aina yksi kyläilyn kohokohdista!

Ja tässä A:n erikoinen (piimää, maitoa, muutama kananmuna ja jotain...)