Ollessani täällä Kyproksella kaukana kaikesta siitä, mitä mun elämä oikeasti on, ymmärrän paljon myös itsestäni. Kaipaan täällä omaa kotia Järvenpäässä ja sitä, kuinka jo iltaisin pistän kahvinkeittimen valmiiksi aamua varten (suodatinkahvia erityisesti kaipaan!). Kaipaan Suomeen jäänyttä kampaamoshampoota, mikä tuoksuu karkeilta. Kaipaan Jymy-koiraa ja sen tuoksua (tai hajua, koska välillä minusta tuntuu, että sen varpaat hikoilevat). Kaipaan perhettä ja ystäviä. Kaipaan joitakin ruokia kuten kymiläisiä Possoja ja Vaasan Ruispaloja. Kaipaan sitä, kun Kotkan kotona kuulee isän soittavan kitaraa alakerrassa. Kaipaan sitä, kun ihmiset puhuvat suomea. Kaipaan sitä tunnelmaa, kun iltaisin on niin pimeä, että tekee mieli laittaa kynttilöitä palamaan. Kaipaan saunomista. Kaipaan pianoani ja laulamista sen äärellä. Kaipaan suomalaisia maisemia. Kaipaan vaikka mitä.
Kaipaan syksyä. Tuntuu kummalliselta kaivata jotakin sellaista, mikä ei edes ole järin miellyttävä. Silti jokin syksyssä kutsuu. Ehkä se on se, että sen jälkeen tulee talvi. Ja talvella voi jo alkaa taas odottaa sitä, kuinka kevät muuttaa kaiken kesäksi.
Tämän syksyn kestän kuitenkin täällä Kyproksella ilman harmaita sateita ja kylmiä varpaita aamuisin. Kestän kyllä. Vain yksi syksy elämästäni. Ja oikeasti olen ehkä ihan vähän onnellinen myös siitä, etten ole kipeä nyt niin kuin normaalisti syksyisin...
