sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Toimittajat juoksevat posteljoonien kanssa kilpaa

.
Oltuani jokunen vuosi sitten TET-harjoittelussa Kaakkois-Suomen johtavassa lehtitalossa Kymen Sanomissa, viikko- ja päivärytmi tuntuivat hektisiltä. Maanantaiaamuna toimittajakaarti kokoontui pöydän ympärille kuin Kuningas Arthurin ritarit konsanaan ja ottivat haasteekseen kertoa ihmisille sekä viikonlopun tapahtumista että muista ajankohtaisista puheenaiheista. He selailivat viikonlopun lehdet kriittisesti: valitsivat parhaat jutut kiitoksien kera ja miettivät kehitysideoita kynät sauhuten. Itse valokuvauksesta kiinnostuneena laitoin myös merkille, että heille oli tärkeää, että kuvat asiatekstien alla olivat innovatiivisia ja kertoivat "enemmän kuin tuhat sanaa" itse uutisen lisäksi. Aamupalaverin jälkeen nämä Pyöreän pöydän Lancelotit ja Tristanit ottivat miekkansa tupesta ja riensivät uljaasti ottamaan ympäröivästä Kotkasta selville kaiken mahdollisen minkä irti vain saattoi saada.




Osa viikonlopun artikkeleista on tehty jo viikolla valmiiksi, koska toimittajillakin on lakisääteiset vapaapäivät - ja tästä syystä artikkelit saattavat joskus olla pelkkää sivujen täyttöä. Tänään kuitenkin koin positiivisen yllätyksen, kun avasin muhkean ja paljon sisäänsä kätkevän Kymen Sanomien sunnuntainumeron. Mielenkiintoisten otsikoiden vilistellessä silmissä en enää tiennyt kumpi olisi loppujen lopuksi tärkeämpää: sivujen kääntäminen vai se, että kahvikuppi pysyy tukevasti kädessä. Lehti kätki sisäänsä mm. kilojen karistamista kesäksi, vanhusten oikeuksia palvelutaloissa, nuorten alkoholinkäytön seurantaa, lakkopuheita, kevään odottelua, politiikkaa, ylistystä David Beckhamia hoitaneelle lääkärille, suuren maailman katastrofeja, sarjakuvia sekä myytinmurtamista siitä, että ns. juhannuslapsia (keväällä syntyviä) syntyisi paljoltikin enemmän kuin muita. Ero ei ole kuulemma iso, mutta heinäkuussa kuitenkin syntyy satoja lapsia enemmän kuin maaliskuussa. Selailtuani ja sulateltuani hetken aikaa sitä kaikkea painavaa asiaa, hairahduin hetkeksi arvostamaan Suomen sananvapautta ja sitä, että lehtiin ylipäätänsä päätyy muutakin kuin julkkisjuoruja (jotka sinällään ovat merkittäviä nekin ja tuovat meidän taviksien elämään sisältöä, kiitos siitä).

Koen myös matkailu-uutiset hekumallisiksi. Viipurin ja Pietarin väliin on lehden mukaan suunnitteilla eliittikylä (ihan siis tuohon Suomenlahden rannalle), johon syntyisi miljoonahuviloita kuin pilviä sateella, ja oletettavasti tuloerot vähän köyhempiin naapurikyliin tulisivat olemaan 100-0. Voin kuvitella rivieralla kesäpäiviään viettävien pohattojen näkevän punaista, kun lauma nälkää näkeviä venäläisparkoja katselee 20 metrin päässä aidan takana heidän ökyrikkauttaan. Oikeudenmukaista? Kyllä niin. Jollakin tapaa olen myös sekä ylpeä että kummastunut siitä, että Suomi on taas päässyt maailmankartalle ammattitaitoisen teknillisen osaamisensa takia. Tällä hetkellä Karibialla seilailee mm. maailman suurin risteilyalus Oasis of the Seas kuljettaen n. 8000 henkeä - ja tämä alus sisältää myös erittäin monipuoliset virikemahdollisuudet kuten surffailun, seinäkiipeilyn, opastetun pyyhkeidenviikkaus -kurssin ja vauhdikkaita show'ta jokaisen makuun. Kaiken muun uskomattoman toiminnan lisäksi laivassa on luistelurata. Kaikkea sitä keksitäänkin. Jos kyseinen paatti päättäisi rantautua joskus Kotkan edustalle niin aurinko varmaan pimenisi täälläpäin Suomea.

Huhhuijakkaa! En lue päivälehteä joka päivä, mutta nähtävästi muutamakin päivä viikossa riittää oikein hyvin. Aiemmin mainitut Pyöreän pöydän toimittajat ovat tehneet tehtävänsä ja löytäneet ainakin tähän päivään ihmeteltävää - eikä heidän työtään voi siis muuta kuin kunnioittaa. Varmasti jo vähän paatuneemmatkin lehtien lukijat voivat yhtyä mielipiteeseeni siitä, että sunnuntaiaamu ei olisi mitään ilman informatiivista, hypisteltävää lehteä. Deadline:sta kiinnipitäminen, ihmisten aivotoiminnan ylläpitäminen ja kaikki se ritarillisuus, joka heistä huokuu on lähes jumalallista! Ja koska niitä juhannuslapsia ei tilastojen mukaan synnykään niin paljon kuin on oletettu, ja koska tässä se kaikkien himoama yleissivistys taas karttui jonkun verran (ellei ihan merkittävästikin), niin voin ainakin itse ihan hyvällä omatunnolla antaa kahvinkin läikkyä yli reunojen. Mikäpä sen hajuhermoja hivelevämpää kuin tuore lehti parfymoituna kahvinporoilla ja muutama jymyuutinen siihen päälle. Ylistystä toimittajille!

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Lukio on elämän ihaninta aikaa

.
Jo pienet alakoululaisetkin tietävät, että helmikuun puoliväli on lukiomaailmassa pyhitetty kakkos- ja kolmosvuosikurssilaisten hippaloihin. Kaikki alkaa siitä, kun pieni alakoululainen odottaa kylmissään pihalla joitakin abiturientteja. Koulun pihalle ajaa muutama rekka täynnä kiljuvia hassunnäköisiä ihmisiä, ja alakoululaista saattaa jopa vähän pelottaa. Sitten rekasta lentää karkkeja maahan ja ne ihmiset siellä rekassa edelleen kiljuvat. Lapsilauma säntäilee kovien karkkien perässä, yksi saa tikkarista silmään ja joku jää kokonaan ilman. Nämä isot abiturientit lähtevät muutaman minuutin päästä pois. Oliko niillä jonkinlaiset naamiaiset? Sillä yhdellä oli ainakin hurjan pelottava naamari..

Seuraavana aamuna nähtyään unta Elviksistä ja Minni Hiirestä tämä pieni alakoululainen kulkee kasvot kankeana parijonossa isojen ihmisten kouluun ja näkee paljon kauniita naisia prinsessamekkoihin sonnustautuneina. Naisten hiukset kimaltavat kuin Disneyn Ruususella konsanaan ja suurimmalla osalla on prinssi, johon romanttisesti nojailla. Siellä ne kauniit aikuiset sitten pyörähtelevät upeiden musiikkien tahtiin ja niillä ei ilmekään värähdä - niin hienoja aikuisia ne ovat. Kun tanssit on katseltu ja on aika lähteä takaisin omalle koululle; opettaja kertoo, että jokusen vuoden päästä hekin ovat siellä tanssimassa. Pieni alakoululainen laskee nopeasti nakkisormillaan, että vanhojenpäivään on vielä 10 vuotta aikaa - eli vähintään pieni ikuisuus.

Yläkouluun siirryttäessä tilanne, ja näiden hippaloiden merkitys, alkaa pikkuhiljaa selkiytymään. Seiskaluokkalainen yhdistää kaiken hauskan (penkkarit ja vanhojen tanssit) lukioon ja uskoo opiskelijaelämän olevan pelkkää hauskanpitoa. Siitä ne unelmat yleensä lähtevät: epärealistisista ja yksittäisistä käsityksistä. Yläkoulun lopussa nuori on nähnyt jo monet penkkarit ja prinsessapäivät, ja koska hän haluaa päästä noiden upeiden päivien kulisseihin, hän kertoo opinto-ohjaajalle siitä kuinka lukio olisi ainut oikea vaihtoehto hänelle. Ei metalli- tai hoitoalaa - lukio sen olla pitää. Oikeasti hän vain haluaa päästä sotkemaan koulua, olla koulun vanhin oppilas ja kostaa kaikki kolttoset, mitä on itse joutunut kokemaan kouluvuosiensa aikana. Niinhän sitä aina. Hauskuudessa on aina kaksi puolta.

Ja vihdoin se kauan unelmoitu lukio koittaa: koeviikkoja, pitkiä esseitä ja järkyttävän pelottavat ylioppilaskirjoitukset. Kaikenlisäksi vanhojenpäivä alkaa jo stressaamaan ensimmäisenä koulupäivänä: pitää löytää siedettävä tanssikavaljeeri tai -daami sekä kerätä rahaa miljoonamekkoon, jossa ei jenkkakahvat pursota rumasti ja tissit näyttävät hyvältä. Samalla alkaa myös laihduttaminen. Lukiolainen huomaa elämänsä olevan kaikkea muuta kuin sitä ihanaa aikuisuutta, mitä 10 vuotta sitten alakoulussa abiturientteja katsellessa kuvitteli. Ja kun vanhojenpäivä vihdoin koittaa, olo saattaa aamulla kampaajalta päästessä tuntua maailman ihanimmalta. Sitä on kaunein, laihin ja silmämeikkiin on laitettu juuri oikea määrä kajaalia. Mutta sitten se alamäki taas alkaa: sukkahousuihin tulee kaunis reikä, kaupassa niin hyvältä tuntuneet kengät putoavat jalasta tai tekevät ison rakkulan kantapäähän, tanssipari viihtyy paremmin taskumatin kanssa ja esityksessä häntä täytyy tukea, jotta pysyy edes jotenkuten pystyssä. Upeaa!




Penkkarit ovat onneksi hiukan vähemmän stressaavat (tai mikä nyt vain tuntuu vähemmän stressaavalta, kun on ylioppilaskirjoitukset samaan aikaan). Penkkariasuun ei tarvitse paljoa tuhlata rahaa tai aikaa, koska nykyään riittää, kun peittää arimmat ruumiinosat. Tarvitsee vaan hoitaa itselleen penkkareitten jatkoja ajatellen vähän väkijuomaa ja ottaa selvää, mihin muut elämänsä kunnossa olevat lukiolaiset ovat menossa. Penkkaripäivänä kaivetaan edellisvuoden taskumatti varmasta piilopaikastaan ja hihhuloitetaan koulun lavalla nöyryyttäen kanssaopiskelijoita. Rekan lavalla on kylmä, kurkku tulee kipeäksi - mutta onneksi sentään ihmisille huutaminen ja vilkuttaminen on kivaa. Ja saihan sitä myös tähtäillä alakoululaisia karkeilla!

Näitä kahta lukion huippupäivää odotetaan siis jopa kymmenen vuotta; järjestellään, suunnitellaan, tuhlataan rahaa ja unelmoidaan - ja sitten ne ovat ohi muutamassa hassussa tunnissa. Mutta ei hätää: katkeruutta ei tarvitse pelätä, koska aika kultaa muistot. Jo seuraavana vuonna (jos on siis päässyt lukiosta jo pois, ja löytänyt oman paikkansa jostain muualta) sitä haikeana ikävöi lukiota ja kaikkia niitä tuskaisia aamuja, joina heräsi tietämättä edellisillasta mitään. Ja mitä fiksuuteen ja aikuisuuteen tulee - ei ne hienot juhlat ihan taidakaan olla sitä. Ruusuinen lukio.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Sex and the city -vivahteita ja tyylikästä epätoivoa...

.

On jokseenkin ristiriitaista, että sinkkuelämä Hollywoodin parrasvaloissa ihastuttaa ja tuo hymynvireen sohvaperunoiden huulille, mutta kun itsetutkiskelussa päästään pintaa syvemmälle; jokainen sinkku riutuu omissa oloissaan ja odottaa unelmansa täyttävää puolisoa. Ihminen tarvitsee ihmistä, läheisyyttä ja todisteita siitä, että on olemassa ja joku tarvitsee. Kukaan ei ole niin erakko, jotta pärjäisi kokonaisen elämän ilman syvempää kontaktia tai rakastavaa vuorovaikutusta johonkuhun (eikä nyt ole kyse legendaarisista susilapsista vaan ihan niistä tavallisen elämän kasvateista, jotka syntyvät sairaalassa ihmisten keskellä, ja jotka saatetaan hautaan kukkien kera). Herää kysymys: onko onnellinen sinkkuelämä vain silmänlumetta, vai onko todella niin, että 2000-luvulla ihmisen luontaiset tarpeet ovat tehneet äkkikäänteen ja kaikki tiedostavat yhtäkkiä olevansa täysin itsenäisiä, urasuuntautuneita bisnesmiehiä ja -naisia ilman unelmia perheestä?

Jokainen suklaalevyistä ja Carrie Bradshaw:n seikkailuista jotain tietävä tahtoo uskoa siihen median luomaan mielikuvaan, jonka mukaan sinkkuus on muodikasta, rentoa, rohkeaa ja itsenäistä. Kukapa ei haluaisi kuluttaa rahojaan New Yorkin Kings Plaza:lla tai siemailla ystävättäriensä kanssa Mansikka Margaritoja huippukalliissa pariisilaisessa ravintolassa? Carrien ja kamujen mielestä miesten perässä juokseminen on liikuntalajeista turhin - ja kalorit kulutetaankin korkokenkien sovittelussa. Amatöörit (luokittelen itseni näihin) ovat ottaneet kenkäjutuista monesti mallia ja lonkuttelevat sitten naama tuhannella mutrulla uusilla "piikkareillaan" nupulakivikaduilla (kun se kävely ei sitten loppujen lopuksi luonnistunutkaan kuin elokuvissa). Eikä kukaan varmasti voi väittää vastaan siinäkään, että miehet eivät ole ollenkaan niin täydellisiä kuin ensitapaamisella voisi olettaa. Sinkkuelämä näissä puitteissa on siis aivan luksusta: suorastaan rahansäästöä ja ongelmien karttamista.

Vaikka sinkkuus saattaa kuulostaa hohdokkaalta pröystäilyltä ja irtosuhteiden harjoittamiselta, sitä se ei kuitenkaan todellisuudessa useinkaan ole. Glitteristä sinkkuelämää viettävät saattavat joskus yrittää keksiä täytettä puuttuvaan sydänlohkoon tai peittää todellisia tarpeitaan aivan päinvastaisen roolin alle. Hauskaa voi toki olla ilman parisuhdettakin, mutta useimmiten sinkuksi kutsuttu kohtaa elämässään ylenkatsovia asenteita, sääliviä kysymyksiä parisuhdetilanteesta - ja synonyymeja kuten vanhapiika. Sinkku -sanana voi toisessa merkityksessään olla siis hyvinkin itsetuntoa romahduttava. Monilla on se käsitys, että sinkut luokitellaan ei-suosittujen -kastiin, ja sen verukkeella yritetään pinnistellä huonossakin suhteessa ja pitää sitä kuviteltua imagoa/roolia yllä. Kuka sellaisenkin sanan on keksinyt kuin 'imago'? Itse pyrin välttämään rooliennakkoluuloja, elää vain ja ainoastaan omaa elämääni sekä koettaa luoda ystävyyssuhteeni sen varaan, mitä kahden ihmisen välillä on - eikä sen, onko ystäväehdokkaalla suosittu miesystävä käsipuolessa.

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että sinkkuus ei ole ilmiönä kovinkaan ihmeellistä tai tavoiteltavaa muodin vuoksi. Sinkkuus voi olla henkilökohtainen valinta (ja hyvä sellainen), mutta samaan aikaan joku odottaa kärsimättömästi Prinssi Uljasta saapuvaksi. Sinkkuus on luonnollista. Se on osa rakkauselämää: kuinka voisi unelmoida ja etsiä sitä unelmat täyttävää puolisoa, jos ihmissuhteet olisi määrätty ja kaiverrettu Kymmenen käskyn tavoin kivilaattaan jo ennen syntymäämme?



Huom! Naisethan ovat täydellisiä.

lauantai 23. tammikuuta 2010

Lämpömittari reilusti pakkasen puolella

.
Tiedättekö te, mikä näissä kirpeissä talvipäivissä oikein on vikana? Miksi sitä ei vain voi nauttia siitä pakkasen tuomasta huurteesta hiuksissa, jäätyneestä nenänpäästä ja kohmeisista jaloista? Eikö ole ihanaa, että pakkaspäivinä saa käyttää erivärisiä pipoja, kietoa kaulahuivilla kasvot piiloon kuin Arabiamaissa konsanaan ja käyttää villasukkia ihan luvallisesti vuorokauden ympäri? Mutta kun siis mikäänhän ei mene niinkuin olisi fiksuinta. Kaikesta löytyy aina valitettavaa, ja tukala olotila hengityksen kosteuttaman kaulahuivin koskettaessa ihoa saa hetkellisesti inhoamaan ulkona liikkumista.

Itse pidän viileistä vuodenajoista, mutta kyllä -27 lämpömittarissa on jo aivan liikaa. Eikä kylmyydestä seuraa mitään muuta kuin kaukokaipuu jonnekin lämpimään palmulandiaan ja ahdistus rahatilanteen kurjuudesta. Lämpömittari on muutenkin ihan utopistinen nimi talvilukemille. Olisi jokseenkin suotavampaa (ja nimenomaan realistisempaa), jos lämpömittaripakkauksessa sitä ostettaessa lukisi: "Lämpömittari ja pakkasmittari samaan hintaan samassa härvelissä!"



Ja miten laihduttaminen onnistuukaan pakkassäillä? Jos on ollut etukäteen viisas ja hankkinut suosittuja Wii-playstation -pelejä tai "Joogaa elämäsi kuntoon" -dvd:itä kirjastosta, ei ole mitään ongelmaa. Sitä sitten vaan hikoilee nätisti omassa olohuoneessa ja nauttii elämästä oman kodin lämmössä. Mutta mitä tekevätkään järinperin suomalaiset? He uhmaavat alkavaa jääkautta (tai Siperiaa) ja uskaltautuvat igluistaan ulos saadakseen pudotettua muutaman kilon - ja vain koska lääkäri on nimenomaan sanonut ulkoilman tekevän hyvää. Radiota kuunnellessa kävely on hieno tapa purkaa ajatuksia pitkän päivän päätteeksi, mutta toinen juttu onkin sitten nämä suositut talviurheilulajit. Paleltumien lisäksi saadaan peput mustelmille luistelukentällä ja naapurin lasten ivailut siihen päälle. Tai mikä vielä pahempaa: suksesta silmään ja kuukausi sairaslomaa. Kyllä se talviurheilu on terveellistä!