Vieläkö ehtii päivittää kesän tapahtumista? Tottakai. Heinäkuun lopulla tehtiin pieni vaellusretki Repovedelle - kauas pois tietokoneista ja melusta. Kyllähän tuo Nuorgamin kävelyreitti olisi myös kiehtonut, mutta meillä oli valitettavasti vain kaksi päivää aikaa...
Lähdettiin reissuun sillä ajatuksella, että kävelisimme rauhassa sen verran kuin jaksamme, pitäisimme paljon taukoja ja pystyttäisimme teltan kauniille näköalapaikalle.
Taidan sittenkin vähän pelätä korkeita paikkoja. Oli aika hurjaa.
En tiedä, miten hyvän "kuvan" kuvat antavat, mutta maasto oli jylhää. Katsoi sitten ylös tai alas, niin aina riitti korkeutta. Olin lapsena käynyt Repovedellä perheen kanssa. Silloin oli varmaan vielä jylhempää lapsen näkökulmasta...
Ensimmäisen kaivon tullen täytimme juomapullot ja juotiin navat täyteen. Seuraava vastaantulija sanoi, että juuri siinä kaivossa oli niin paljon rautapitoista vettä, ettei sitä saisi juoda hirveästi. Noh... vielä elossa.
Kävelimme Olhavan juurelle ja totesimme, että sinne ei mahtunut leiriytymään. Jatkoimme matkaa vähän eteenpäin ja löysimme hyvän laavullisen, yöpymispaikan n.300m Olhavan kalliosta. P aloitti teltan pystytyksellä ja minä laitoin rokkaa tulemaan. Tuntuu, että retkeillessä ruoka-ajat eivät koskaan tule väärään aikaan.
Ruoan jälkeen odotimme tovin sulatellen hernekeittoa ja voileipiä. Vähän ennen auringonlaskua kipusimme Olhavalle. Aurinko lämmitti ja maisemat olivat upeat. Istuimme kanervamättäällä tunnin verran vain ihmetellen näkymää yli puiden. Iltaa kohden laulujoutsenet alkoivat laulaa (lue: pitää järjetöntä meteliä) jossakin järven niemukkeen takana.
Tällainen näkymä avautui n. 100m meidän teltalta
Maisematunnelmoinnin jälkeen saimme nuotiopaikallemme seuraa. Grillasimme yhdessä ja pohdimme, että luonnossa pääsee parhaiten eroon murheista ja elämäntavoista, joista ei niin välitä.
Retkelle lähtiessä sitä ajattelee, että on kivaa päästä pitkästä aikaa nukkumaan telttaan siipan kainaloon. Todellisuudessa se kanto makuupussin alla ei ole romanttista eikä se, että koko yön, tasaisin väliajoin, NE laulujoutsenet lurauttavat omat sonaattinsa muutoin hiljaiseen yöhön. Laulujoutsenten sonaatin jälkeen sorsa pelästyy ja kiertää oman kierroksensa meidän teltan yli kaakattaen.
Sitä sitten jossakin välissä mielummin käy aamupuuron keittoon kuin jatkaa "nukkumista". Aamupalaksi oli murukahvia ja jo illalla kerätyillä mustikoilla höystettyä puuroa. Kiirettä ei ollut.
En muista olenko kertonut, mutta lapsena mun valokuvaharrastus alkoi normaalilla filmikameralla. Se taisi olla äidin kummitätin kamera, johon mahtui n. 20 valokuvaa (siis ei mikään digi, ei mikään näytöllinen vaan sellainen, minkä valokuvat täytyy teettää liikkeessä). Kuvasin ainoastaan pilviä, koska ne olivat mun mielestä hienoja. Iskä sitten niitä teettäessään ihmetteli, miksi mulla oli sellaisia kuvia... Sittemmin olen ottanut muistakin asioista kuvia - onneksi?
Paluumatkalla tehtiin pieni retki nuotiopaikalle, jossa oli myös uimamahdollisuus. Helle oli kova, peseytymistä tarvittiin ja jalat huusivat hallelujaa. Pohja oli hiekkaa ja vesi ihanan virkistävää.
Ja sitten koko retken pohjanoteeraus... Aamupalan jälkeen ei oltu syöty mitään ja vielä oli lettutaikinaa jäljellä. Ei niistä lettuja tullut, ja se vähä mitä tuli, niin maistui niin pahalta, että päätimme kiiruhtaa pois metsästä. (Kotona tilasimme pitsat)
Pilviä...
Kettulossilla autolle. Ihana retki.
