Repoveden metsät

Vieläkö ehtii päivittää kesän tapahtumista? Tottakai. Heinäkuun lopulla tehtiin pieni vaellusretki Repovedelle - kauas pois tietokoneista ja melusta. Kyllähän tuo Nuorgamin kävelyreitti olisi myös kiehtonut, mutta meillä oli valitettavasti vain kaksi päivää aikaa...

Lähdettiin reissuun sillä ajatuksella, että kävelisimme rauhassa sen verran kuin jaksamme, pitäisimme paljon taukoja ja pystyttäisimme teltan kauniille näköalapaikalle.

Taidan sittenkin vähän pelätä korkeita paikkoja. Oli aika hurjaa. 

En tiedä, miten hyvän "kuvan" kuvat antavat, mutta maasto oli jylhää. Katsoi sitten ylös tai alas, niin aina riitti korkeutta. Olin lapsena käynyt Repovedellä perheen kanssa. Silloin oli varmaan vielä jylhempää lapsen näkökulmasta...

Ensimmäisen kaivon tullen täytimme juomapullot ja juotiin navat täyteen. Seuraava vastaantulija sanoi, että juuri siinä kaivossa oli niin paljon rautapitoista vettä, ettei sitä saisi juoda hirveästi. Noh... vielä elossa.

Kävelimme Olhavan juurelle ja totesimme, että sinne ei mahtunut leiriytymään. Jatkoimme matkaa vähän eteenpäin ja löysimme hyvän laavullisen, yöpymispaikan n.300m Olhavan kalliosta. P aloitti teltan pystytyksellä ja minä laitoin rokkaa tulemaan. Tuntuu, että retkeillessä ruoka-ajat eivät koskaan tule väärään aikaan.

Ruoan jälkeen odotimme tovin sulatellen hernekeittoa ja voileipiä. Vähän ennen auringonlaskua kipusimme Olhavalle. Aurinko lämmitti ja maisemat olivat upeat. Istuimme kanervamättäällä tunnin verran vain ihmetellen näkymää yli puiden. Iltaa kohden laulujoutsenet alkoivat laulaa (lue: pitää järjetöntä meteliä) jossakin järven niemukkeen takana.

 Tällainen näkymä avautui n. 100m meidän teltalta

Maisematunnelmoinnin jälkeen saimme nuotiopaikallemme seuraa. Grillasimme yhdessä ja pohdimme, että luonnossa pääsee parhaiten eroon murheista ja elämäntavoista, joista ei niin välitä. 

Retkelle lähtiessä sitä ajattelee, että on kivaa päästä pitkästä aikaa nukkumaan telttaan siipan kainaloon. Todellisuudessa se kanto makuupussin alla ei ole romanttista eikä se, että koko yön, tasaisin väliajoin, NE laulujoutsenet lurauttavat omat sonaattinsa muutoin hiljaiseen yöhön. Laulujoutsenten sonaatin jälkeen sorsa pelästyy ja kiertää oman kierroksensa meidän teltan yli kaakattaen.

Sitä sitten jossakin välissä mielummin käy aamupuuron keittoon kuin jatkaa "nukkumista". Aamupalaksi oli murukahvia ja jo illalla kerätyillä mustikoilla höystettyä puuroa. Kiirettä ei ollut. 

En muista olenko kertonut, mutta lapsena mun valokuvaharrastus alkoi normaalilla filmikameralla. Se taisi olla äidin kummitätin kamera, johon mahtui n. 20 valokuvaa (siis ei mikään digi, ei mikään näytöllinen vaan sellainen, minkä valokuvat täytyy teettää liikkeessä). Kuvasin ainoastaan pilviä, koska ne olivat mun mielestä hienoja. Iskä sitten niitä teettäessään ihmetteli, miksi mulla oli sellaisia kuvia... Sittemmin olen ottanut muistakin asioista kuvia - onneksi?

Paluumatkalla tehtiin pieni retki nuotiopaikalle, jossa oli myös uimamahdollisuus. Helle oli kova, peseytymistä tarvittiin ja jalat huusivat hallelujaa. Pohja oli hiekkaa ja vesi ihanan virkistävää. 

Ja sitten koko retken pohjanoteeraus... Aamupalan jälkeen ei oltu syöty mitään ja vielä oli lettutaikinaa jäljellä. Ei niistä lettuja tullut, ja se vähä mitä tuli, niin maistui niin pahalta, että päätimme kiiruhtaa pois metsästä. (Kotona tilasimme pitsat)

 Pilviä...

Kettulossilla autolle. Ihana retki.

Kaksi luonnonlasta vaeltamassa

Mietittiin P:n kanssa pitkin kevättä ja kesää meille sopivaa vaelluskohdetta eli sellaista, missä reitti ei olisi liian pitkä, taukopaikkoja olisi tarpeeksi useasti, maasto ei olisi rapakunnossa olevalle (lue: minulle) aivan ylitsepääsemättömän haastava (ja että se olisi paikassa, missä oikeasti pääsisi pois kaikesta "normaalin" elämän hälinästä). Päädyttiin sitten retkeilyalueeseen nimeltä Kylmäluoma, mikä sijaitsee Pohjois-Suomessa Taivalkoskesta vähän itään. Kyseinen kaupunki ja maaston yleispiirteet ovat mulle jossain määrin tuttuja entuudestaan, mutta Kylmäluoma vaikutti silti mukavalta. Tilattiin molemmille omat maastokartat.

Tämän kesän lomatunnelmat alkoivat, kun ajeltiin iltamyöhällä Vaasaan ja seuraavana päivänä valmisteltiin reissua täydentämällä ja pakkaamalla rinkkaa. Pakkaaminen on mukavaa, mutta muistettavia pikkuasioita on niin paljon, että siihen määrään voisi melkein hukkua. Ja loppujen lopuksi jokainen niistä pienistä asioista on reissun kannalta tärkeä.

Osa tavaroista hujan hajan ennen lähtöä...

Matka Kylmäluomalle kesti n. 7-8h. Vaasa-Kokkola-Kajaani-Taivalkoski-Kylmäluoma. Ajomatka oli pitkä ja vettä satoi lähes kaatamalla koko ajan. Toivottiin siinä vaiheessa kovasti, että perille päästyämme sade olisi loppunut. 

Reippaana matkaan (n. 16kg:n rinkan kanssa)...

Matkalla piipahdettiin katsomassa Hiljaista kansaa. Olen pari kertaa aiemminkin nähnyt sen. Edellisen kerran se oli joskus vuonna 2009, kun oltiin menossa Kuusamoon talviriparille. Mentiin koko köörin kanssa katsomaan noita nerokkaita variksenpelättimiä ja upposin sitten vyötäröä myöten lumeen sellaiseen ojan tapaiseen. Sellaista silloin.

Perille Kylmäluomalle päästiin vasta joskus klo 20:00. Alkoi jo hämärtyä, joten oli pakko kiiruhtaa metsään kompassin/kartan/tienviittojen opastuksella ja löytää ensimmäisen yön laavu. Metsässä tuoksui suopursut ja raikas ilma. Vettä ripotteli enää harvemmin, mutta ilma oli todella kostea.

Näitä kamuja oli joka polun varrella :)

Ensimmäiselle laavulle eli Valkeisen laavulle selviydyttyämme pystytettiin teltta ja syötiin iltapalaa. Maisemat olivat silmiä hivelevät ja auringonlaskun kajo iltayhdentoista jälkeen todella kaunis.

 (Pulahdettiin tuonne ja että osasi olla kylmää... Kylmäluoma = Kylmä paikka!)

Ensimmäinen kokonainen päivä startattiin huonosti nukkuneena, mutta huippuaamupalan jälkeen elämä oli jo vähän parempi. Ihan aamusta ei satanut vettä, joten aamutoimet, tiskaukset ja rinkkojen pakkaus meni suhkot mukavasti. Mikä siinä muuten on, että eväät ja kaikki ruoka maistuu reissussa ja metsässä jotenkin enemmältä kuin normaalisti?

Kylmäluomalla näytti olevan isoja, koskemattomia mustikkatantereita isoine mustikoineen!

Satoi vettä ja rinkka painoi ja hyttyset saartoivat ja ai että oli ihanata :)) Päätettiin sitten fiksuina ihmisinä muuttaa reittisuunnitelmia ja vaeltaa lyhyempi matka. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä käveltiin suurinpiirtein 9km. Sateessa ja rinkan kanssa tuntui ainakin kaksi kertaa pidemmältä...

Pysähdyttiin Kattaisen laavulle vaihtamaan kuivia vaatteita päälle, jotta jaksettaisiin kävellä yöpymislaavulle. Tässä vaiheessa allekirjoittaneen rapakuntoisen jalat huusivat hallelujaa.

Kun sitten vihdoin ja viimein päästiin yöpymis- eli Kolkkojärven laavulle, teimme hetimiten ruokaa. Vettä satoi alituiseen ja nuotio ei pystynyt kuivattamaan kastuneita tamineita. Meillä oli mukana sadesuojat ja rinkkasuojat (ja vaikka mitkä suojat), mutta sade ja kosteus yhdessä ovat lyömätön parivaljakko. You can't hide. Tässä kohtaa mun nilkat turposi ja niitä sattui jonkin aikaa enkä oikein pystynyt tekemään mitään. Iltaan mennessä kuitenkin helpotti.

Mansikka-vanilja -kiisseliä (obs! sydän)

Illalla ei satanut vettä, joten sytytettiin nuotio ja paisteltiin makkaraa ja vaahtokarkkeja. Hiljaisuus oli täydellistä. Välillä laavun reunalla istuessa oli pakko oikein kuunnella sitä hiljaisuutta ja nauttia. Järven vastapäisellä harjulla meni vähän väliä porotokka ja niiden askeleet oksien päällä tekivät ääntä, mutta muutoin oli hiljaista. Eräs toinen pariskunta oli kanootilla retkeilemässä ja he kävivät hakemassa pari kertaa puita kyseiseltä laavulta, mutta muita retkeilijöitä ei näkynyt.  

Tykästyttiin vaelluksen aikana myös hurjasti noihin Blåbanin Mansikka-vanilja -kiisseleihin, mitä saa kolmen annoksen paketeissa esim. Citymarketista. Se oli hyvänmakuista - ja mikä parasta: lämmintä. Toinen yö meni myös paremmin nukkumisen suhteen. 

Viimeisenä vaellusaamuna rinkat olivat paljon kevyemmät ja vaeltajat rähjäisemmät kuin aloittaessa. 

Kyykkäilin rinkan kanssa lähes joka suolla, koska LAKKOJA!! Namnam!

Maasto oli vaihtelevaa: suota, metsää, rantaviivaa, moottorikelkkareittiä, ylä- ja alamäkeä, rappusia... 

Määränpään eli leirintäalueen ja auton lähestyminen häämötti jo, mutta maasto ei meinannut antaa meille periksi millään. Viimeiset pari kilometriä sisälsi haastavia korkeuseroja ja pientä kivinupula-kanto -mattoa.

 "Varsinainen hikipaikka tosiaan!"

Kenen lienevät...

Kun oltiin vihdoin ja viimein päästy retkeilyalueen lähtöpisteeseen, olimme tosi väsyneitä. Syötiin ruoka valmiista pöydästä, kirjoitettiin pari postikorttia ja lähdettiin kotimatkalle. Molemmilla oli orastava flunssa. Vettä satoi. Kuitenkin - aivan ihanat maisemat ja hiljaisuus, aivan ihana tuoksu ja aivan ihanat luonnonmarjat. Vaikka tuliaisena toimmekin kotiin flunssan, oli kaikki kuitenkin sen arvoista.

(PS. Matka ei aivan päättynyt tähän vaan kävimme tutustumassa paikalliseen kulttuuritarjontaan paluumatkalla. Siitä lisää myöhemmin.)